torstai 9. helmikuuta 2017

Kuopio, kalakukkojen kaupunki

Johan oli reissu, mutta tulipahan tehtyä. Ja onneksi se reissu on nyt takanapäin! Sunnuntaina menin Kuopioon kantasolukeräystä varten. Ennen sitä kuumeilu alkoi taas ja kesti muutaman päivän. Olo oli ennen Kuopioon menoa aika naatti ja se(kin) vähän jännitti, että mitenhän sitä taas jaksaa kaiken. Tässä tämän kerran kuumeilussa lämpö ei onneksi noussut yli 38 asteen niin ei tarvinnut lähteä päivystykseen.

Koko viime viikonloppu oli hyvin tunteikas, koska mieli valmistautui tulevaan. Vaikkei ymmärtänytkään tuon taivaallista, että mitä se tuleva noin käytännössä olisi. Sehän tässä kaikessa on aina piinaavaa, kun kuulee ja lukee, että mitä tulevat toimenpiteet tulee olemaan, muttei niistä tietenkään voi ymärtää, että mitä se sitten käytännössä on. Lisäksi kun kaikkiin tehtäviin toimenpiteisiin liittyy aina omat riskinsä ja kunkin ihmisen omat sivuvaikutukset niin ei voi kuin valmistautua pahimpaan psyykkatessa itseään. Sen olen tällä taipaleella todellakin oppinut, että mitä vaan voi tapahtua ja milloin vaan voi tulla yllättäviä käänteitä. Liikoja ei siis kannata pilvilinnoja rakennella, koska rytinä sieltä alas tullessa on melkoinen. Ja lähinnä nimenomaan henkisesti.

Lähdimme Koon kanssa ajelemaan kohti Kuopiota sunnuntai aamuna. Ensimmäiset itkut tuli itkettyä jo ennen Vaajakoskea ja ajattelinkin, että mitähän tästä reissusta tulee. Loppu matka meni kuitenkin ihan reippaasti vaikka jännitys oli kyllä koko ajan vatsan pohjassa. 



Kuopioon sisäänkirjautuminen oli puolenpäivän aikaan ja siitä se ohjelma sitten alkoikin. Verikokeet ekana, että nähtäisiin millaisissa lukemissa arvot huitee. Vähän pahoin pelkäsin, että arvoni eivät ole kovin häävit, koska kuume oli vaivannut ja edellisellä viikolla kokeissa käydessä arvot olivat huonontuneet koko ajan. Ja niinhän ne oli tälläkin kertaa tehneet ja heti oli selvää, että taas on tiputettava verta, että arvot saataisiin kohoamaan. Lisäksi selvisi, että arvo josta selvisi kantasolujen määrä, oli liian alhainen. Sitä ei pystytä nostamaan muutoin kuin valkosolujen kasvutekijä piikillä, jonka olin pistänyt viikko sitten. Oli vain odotettava, että arvo nousisi. Yön pyörin ja kärsin luukivuista. Se oli kuitenkin hyvä asia siksi, että tiesin, että veriarvot ovat nousussa.

Maanantai aamuna verikokeet ja punnitus oli 5.30 ja nämä kokeet selvittäisi pystytäänkö keräily aloittamaan. Punnitus oli siksi, että tarvittava kantasolujen määrä lasketaan ihmisen pinta-alasta. Yhdeksän aikaan lääkäri tuli kertomaan tulokset verikokeista. Arvot olivat vielä edelleen liian alhaiset keräilyn aloittamiseen, joten oli selvä, että odottelu jatkuu. Onneksi ne olivat kuitenkin nousseet hiukan niin toivoa oli ilmassa.

Maanantain ohjelmaksi tuli katetrin laitto, joka laitettiin kaulavaltimoon. Olin nähnyt tästä toimenpiteestä dvd:n ja eihän se kovin kivalta näyttänyt. Taas kerran piikkeejä, kipua ja tikkejä. Toimenpide tehtiin paikallispuudutuksessa, mutta eihän se puudutus tietenkään puuduttanut mitään muuta, kun ihon pinnan. Suonet ja nahkan alus tunsi kyllä kaiken. Ja kaikki ei tässäkään operatiossa mennyt aivan ongelmitta. Anestasialääkäri ei löytänyt minulta sellaista suonta kaulalta, johon katetrin olisi saanut laitettua. Yritys oli kova ja puudutusainetta meni, mutta ensimmäisen lääkärin työ jäi tuleksottamaksi piikittelyksi. Eka lääkäri joutui lähtemään hakemaan toisen lääkärin, koska hän totesi lukuisten yritystensä jälkeen, ettei hän saa laitettua katetria, koska pienet suoneni menee alta pois, kun kaketria yritetään työntää suoneen. Sitten tuli toinen lääkäri ja aloitti laitoin. Sopiva paikka löytyi lopulta solisluun alta. Ja ai hirveetä, että se sattui. Itkin vain, kun katetria runnottiin paikalleen ja hoitaja kuivasi mun kyyneleitä. Toimenpide kesti kaiken kaikkiaan 2,5h, kun yleensä siinä menee kuulemma noin 45min. Aivan kauhea kokemus, koska kipu oli jotain niin vihlovaa kärsimystä. Takaisin osastolle päästyäni myös hoitajat päivittelivät, että miten oli mahdollista, että laitto oli ollut niin hankala ja onnistunut vasta niin monen yrityksen jälkeen.. Lisäksi kukaan hoitajista ei ollut koskaan nähnyt keräilykatetria vastaavalla paikalla. Olin siis taas kerran poikkeus joukossa.

Tiistai aamuna oli taas kokeet 5.30 ja todella toivoin, että arvot olisi noussee, jotta keräily päästäsisiin aloittamaan. Lääkäri tuli taas yhdeksän aikaan ja jes! Tänään päästäisiin itse asiaan, koska tietyt arvot olivat tuplaantuneet. Itse kantasolukeräily ei ollut lainkaan paha kokemus. Se kesti neljä tuntia ja siinä kierrätettiin minun veri sellaisen koneen kautta, joka kerää tietyt osat verestä, joista eroltellaan kantasolut. Minulla kantasoluja tarvittiin 2 miljoonaa. Lopputulos  keräilystä oli 1,2dl haalean punaista nestettä. Ihan hullua, että sellaisesta määrästä olisi mahdollista saada tuo tarvittava 2 miljoonaa solua. Minulle luvattiin, että iltapäivällä saan labran laskeman tuloksen ja myös kotiin pääsy olisi mahdollista, jos soluja on riittävästi.

Toisesta letkusta veri meni koneeseen ja toisesta tuli takaisin


Iltapäivä tuli ja hoitaja tuli kertomaan tuloksen, joka oli 3,1 miljoonaa kantasolua! Ison JEEN jälkeen heti seuraava kysymys oli, että pääsenkö kotiin? Lupakin tuli, joten ilo oli tietenkin ylimmillään! Ensiksi oli otettava vain valtimokatetri pois ja hoidettava paperit kuntoon. Voi että meidän fiilis Koon ja äitin kans oli tässä vaiheessa niin hyvä ja heiteltiin yläfemmoja, että niin vain selvittiin tästäkin reissusta. 

Katetrin pois otto ei sattunut läheskään niin paljon kuin laitto., Se näytti vaan aika ilkeältä, kun noin 15cm pitkä katetri nykästiin pois. Tässä vaiheessa oli ohjeena, että haavaa pitää painaa 10 minuuttia ja pitää olla täydellisessä levossa 2h, että reikä menee umpeen. Haava paketoitiin ja hoitaja lähti hoitamaan mun papereita kuntoon. Kaikki oli hyvin kunnes Koo yhtäkkiä huomasi, että mitä minulla on paidassa. Verta! Ihan hurjan paljon verta. Haava oli siis auennut ja veren pulputus oli aikamoinen. Kohta huomasin jo itsekin, kuinka verta valui pitkin niskaa ja paita vain kastui. Äiti juoksi käytävään ja Koo soitti kelloa. Hoitajat juoksivat luokseni ja repäisivät paketin auki ja se reikä todella pulputti verta ihan kunnolla. Valtimo kun pumppaa verta aina "ulos" ja haava oli vielä sydämen päällä niin paine oli aikamoinen. Lisäksi kun mun veren trombosyyttiarvo (veren hyydyttäjiä) oli todella alhainen niin haava ei menisi itsekseen umpeen. Kyllä yhtäkkiä rupes tapahtumaan taas.. Trombosyyttien tiputus aloitettiin välittömästi, että pulputtava haava saataisiin tyrehtymään. Siinä ois ollut hetken päästä jo aika kuiva akka. Verenhukka ei tarvitse olla edes kovin suuri, kun elämä rupeaa vilisemään silmissä. Mutta ei mulla vielä vilissyt!;) Kiitos nopean toiminnan. Olisi se ollut kauhea paikka, jos tuollainen olisi sattunut vaikka kotimatkalla. Ei siinä olisi paljon apua kerennyt saada ja autoonkin olisi tullut aikamoinen sotku.;)

Paikalla kävi useampi lääkäri ja hoitajat olivat paikalla koko ajan. Viimeistään tässä vaiheessa kävi selväksi, ettei kotiin ollut vielä mitään asiaa. Loppujen lopuksi haavaa painettiin 1,5h ja trombosyyttejä tiputettiin 2 pussia. Siinä laskekselin, että niin tälläkin reissulla mulle annettiin 6 pussia verta.. Jäin yöksi seurantaan ja seuraavana aamuna otettii taas kokeet, että nähtäisiin oliko mun arvot millaiset tällaisen veren luovutushässäkkän jälkeen. Arvot olivat ihan ok ja sain luvan lähteä kotiin. 

Tällä hetkellä kroppa tuntuu aika runnotulta. Mustelmia ja reikiä pitkin rintakehää, jotka on aika hellänä. Noh ne on pientä siinä rinnalla, että henki säilyi ja akka porskutaa taas. Että olipahan reissu!



Hoo

lauantai 4. helmikuuta 2017

Elämän nälkä

Pitkästä aikaa. Viimeksi, kun kirjoitin olin parin päivän päästä menossa kuudenteen sytostaattiin. Nyt siitäkin on kulunut jo viikko, kun pääsin hoidosta pois. Niin ne viikot vain kuluu ja päivät pitenee. Päivien pidentyminen todella jo näkyy ja se on kyllä ihanaa, koska valosta saa voimaa. Oon muutenkin tykännyt aina keväästä. Jotenkin silloin on aina uuden alun tuntua ilmassa. Tänä keväänä, kunhan tästä loppurytäkästä selviän niin meinaan vetää sellaiset raitisilma henkoset, että keuhkoni laajenevat ainakin muutaman sentin. Ennen sitä on vielä luvassa paljon kestettävää, mutta minähän jaksan. Tai vaikka en koko ajan jaksaisi niin taistelen sisulla eteenpäin voitontahtoisena, mutta nöyrästi. Jospa näiden kaikkien koettelemusten jälkeen aurinko pääsisi vihdoin paistamaan rikki menneeseen risukasaan.

On tämä matka ollut kyllä hurja. Oikea hulluuden highway. En olisi ikinä voinut kuvitella, mitä kaikkea matkalle mahtuu. Tavallaan fyysinen sairastaminen on "pientä" kaiken sen rinnalla, mitä pääni sisällä on tapahtunut. Tässä, kun on ollut aikaa (liikaakin) miettiä elämää niin kyllä sitä ihminen tuntee itsensä pieneksi ja hauraaksi tässä suuressa maailmassa. Kyllä tämä kaikki on kasvattanut minua ihmisenä ihan valtavasti. Monia asioita on tajunnut ja oppinut arvostamaan hetken tärkeyttä, kun pakollinen pysähtyminen on tullut. Mutta taas toisaalta monia asioita ymmärtää entistäkin vähemmän. Kaikkeen ei pieni ihminen pysty eikä jaksa vaikuttamaan vaikka kuinka haluaisi. Aina ei ole kyse vain päättämisestä ja selviytymisestä. Välillä on myönnettävä itselleen, että nyt en jaksa. 



Loppujen lopuksi olemme kaikki täällä vain hetken ja toivonkin, että ne hetket ovat itsesi näköisiä, ei pakotettuja tai päälle liimattuja vaan aitoja sinun sisimmästä sydämestäsi kumpuavia elämän iloja ja välillä myös suruja. Kenenkään elämä ei ole yhtä ruusuilla tanssimista, eikä kenenkään toisen maailmaa voi arvostella. Mielipiteitä meillä ihmisillä tunnetusti riittää, mutta välillä ne omat mielipiteetkin on ihan järkevää pitää omana tietona. Välillä taas kuuluttaa niitä koko maailmalle. Rippuu asiasta ja siitä onko ne vain suusta putoilevia sammakoita vai muita kunnioittavia lausahduksia, joilla haluaa vain hyvää ja mahdollisesti rohkaista toista kanssakulkijaa.

Yksi asia mieleeni on kirkastunut erityisen selvästi. En pidä mitään asiaa tai ketään ihmistä itsestään selvyytenä. Tämä lausahdus on helppo sanoa, mutta oikeasti lauseen merkityksen ymmärtäminen ja sisäistäminen vaatii pysähtymistä. Ajattelen nykyisin, että tämän päivän saavuttava ja eteenpäin pyrkivä ihminen "tarvitsee" jonkin elämää suuremman ravistelun, että sen oikeasti oivaltaa. Niin kuin sanottua niin ihminen ei osaa kaivata mitään ennen kuin se viedään häneltä pois. Juuri tähän "menettämiseen" kiteytyy mielestäni se, etten pidä mitään enää itsestään selvänä. 

Yksi kaunis lenkki järven jäällä

Olemme tässä tämän päivän tulos tai ulos -yhteiskunnassa tottuneet siihen, että kun teet hyvää niin etenet. Sitten kun tulee tehtyä jotain "huonoa" (tai ei saavuta toivotulla tavalla) niin jo mennään ojasta allikkoon. Tottahan vähintään alitajuntaan piirtyy ajatus siitä, että aina on pystyttävä parempaan ja oltava loistavampi, että tässä maailmassa pärjää. Kun yksi hieno projekti on saatettu loppuun niin miksi on heti keksittävä uusi tilalle? Entäs, jos joskus oltaisiin vain tyytyväisiä, nautittaisiin aikaansaannoksista ja pysähdyttäisiin hetkeksi. Oltaisiin läsnä tässä elämässä, tässä hetkessä eikä sinkoiltaisi projektista toiseen. Läsnäolon taito on tänä päivänä jopa haastavaa, koska ihmisillä on niin paljon rautoja tulessa. Eihän se tietenkään vain huono asia ole olla kunnianhimoinen, mutta kaikkien itselle asetettujen vaatimusten äärellä pitäisi muistaa myös pysähtyä, elää hetkessä ja olla kiitollinen.

Eletään siis hetkessä ja nautitaan tästä päivästä. Vaikka huominen tulee "aina" niin vain tällä hetkellä on merkitystä. Se kenen kalenteri on täysin tai huutaa tyhjyyttään ei arvota ihmistä hänen tärkeydestä tai myöskään arvottomuudesta. Kaikista tärkeintä on kuitenkin olla oma itsensä ja osata nauttia tästä elämästä. Se on ainutlaatuista kaikkine iloineen ja suruineen.


Tässä yks laulu, jossa on jotenkin hyvin osuvat sanat. Niin kuin aiemmin sanoin; Hulluuden Highway.

Hoo