Kopotikoo!

Taas on uusi viikko käynnissä. Jollain tavalla oon odottanut tätä viikkoa, mutta sitten kuitenkin myös pelännyt. Nyt alkuviikosta yritän taas täysillä nauttia, kun olo on ihan hyvä. Kunnes se sitten taas loppuviikosta muuttuu..:( Edessähän on viimeinen sytostaatti, jolle huudan tottakai ison jeen, mutta kun... Se hoitojen aiheuttama olo ja voimattomuus. Nyt on taas pystynyt olemaan ilman niitä olotiloja ja kohta ne on taas päällä. Vaikka kyllähän minä ne kestän vaikka päälläni seisten (okei, en seiso päällä, koska oksennus voi tulla.:D), mutta silti se tuntuu aina kurjalta päästää tästä hyvästä olosta irti. Just kun pääsee jaloilleen niin sitten viedään taas matto jalkojen alta. Tämä on tätä. Mutta se on vasta loppuviikon meininki niin nyt en halua miettiä sitä vielä.

Käytiin Koon kanssa viikonloppuna hiihtämässä taasen. Ekan 3km kiekan jälkeen pääsi itku, kun potutti niin vietävästi, kun tuntui etten jaksa. Kyllä sitä mietti taas, että onko tässä mitään järkeä kiusata itteensä, kun voimat ei ole mahtavimmat. Koo lohdutti taas parhaansa mukaan ja päätinkin, että hengähdän hetken, hörpin vettä ja kuunntelen rauhassa luonnon ääniä. Jatkan sitten matkaa, jos siltä tuntuu. Keksin itkulle lopulta syynkin. Olin taas yrittänyt olla yhtä nopea ja voimakas kun aina ennenkin. Siinä sitten manailin itselleni, että etkö sinä nyt hyvä tavaton ymmärrä antaa itsellesi vähän helpostusta, hiukan armoa. Hetken mietiskelyn ja itkujen jälkeen tunsin oloni taas paljon paremmaksi ja päätin jatkaa matkaa. Lopulta kiersin hienot 3 kiekkaa. Kaksi jälkimmäistä oikeasti itseäni kuunnellen. Nyt onkin tullut sopivasti Antti Tuiskun uusi biisi mä hiihdän. Tuossa kipaleessa onkin oikein osuvat sanat tähän mun tämän hetken hiihtämiseen ja ladulla aika-ajoittain vallitseviin olotiloihin.:D

Mutta se viime viikko! Voi että, kun tulee edelleen niin hyvä mieli, kun mietin sitä.:) Pääsin nimittäin heti alkuviikosta tallille, Voi sitä onnenpäivää! Vanhana heppatyttönä tallin tuoksu ja pollet on niin ihania, etten tähän hetkeen rentouttavampaa ympäristöä tiedä. Polle on siis serkun perheeni ihana 13-vuotias ratsuksi harjoitteleva Riksu. Niin leppoinen ja kiltti heppa tai siis poni. Ponin tapoihinhan tietenkiin kuuluu olla hiukan laiska ja itsepäinen. Sen sain kokea, kun pääsin ratsastamaan.,;) Nautin kyllä ratsastamisesta ihan joka askeleella. Mutta niin ne askeleet..:D Ne meinas olla vähän laiskoja, koska Riksu nyt haluaa testata ratsastajaa, että onko nyt ihan pakko tehdä töitä. Siinä piti käydä tahtojentaistelua, että ravataanko vai ei. Kyllä me Riksun kanssa päästiin raviin ainakin 20 askeleen verran, kiitos kuuluu neidille N, kiitti että jaksoit juosta vieressä!:D Nauroinkin ratsastuksen jälkeen, että en minä ois mitään hurjaa menohaluista pukittelijaa ratsastettavaksi halunnutkaan. Nautiskelija oli tähän tilanteeseen juuri täydellinen. Kiitos vielä T, N & Riksu turpaterapiasta!<3

Todistetusti pollen selässä ja naama tietenkin näkkärillä :)

Eilen olin ystäväni luona yökylässä. Voi että oli ihana olla, koska K vain nyt on niin huippu hyvää seuraa.:) Eihän me edes maltettu mennä nukkumaan, kun vasta yömyöhällä, koska maailmaa piti parantaa ihan urakalla. Parasta on kyllä kaiken tämän keskellä, kun ystävän seurassa kaikki tylsä unohtuu ja maailma tuntuu taas paremmalta paikalta elää. Viime yön yökylä reissun lisäksi pääsin viime viikolla käymään Helsingissä ystävän perheen luona. Niin piristävää nähdä ystäviä ja tehdä jotain ihan muuta, mitä nyt mun normipäivään kuuluu. En voi tähän muuta sanoa, kun onni on ihanat ystävät, jotka piristää mua!<3

Kävin Hki nauttimassa lasillisen. Ihanan terveellistä ja todella hyvää :)

Tänään oonkin pitkästä aikaa ihan itsekseni kotona. Ei ole kyllä oikeasti kovin montaa itekseen vietettyä yötä mahtunut tähän viiteen kuukauteen. Välillä ihan kiva näinkin. Huomenna meen hetkeks töihin niin pääsee onneks taas ihmisten ilmoille.;) En rupee ihan vallan seinille juttelemaan. Tai seinät mulle!;) Näihin kuviin ja tunnelmiin, voikaa hyvin!

Hoo

Sisua kiitos!

Rakas päiväkirja. Päiväni ovat olleet piristävän erilaisia tällä viikolla ja sekös nostaa mielialaa kummasti!:) En silti tarkoita, että aina tarvitsisi keksiä ihmeyksiä tai suuria mullistuksia päiviinsä. Tässä elämäntilanteessa on korostunut kyllä entisestään "ne elämän pienet ilot" ! En ole koskaan ollut mikään ihmeäksönin suuri ystävä (tosin tästäkin joku tiesi jo minua paremmin mieltymykseni :DDD), mutta nyt se seikka on käynyt kyllä entistäkin selvemmäksi. Mitään "ylimääräistä" hössötystä en kaipaa ympärilleni vaan tärkeintä on ihmiset. Ne aidot käden puristukset, lämpimät halaukset ja läsnöolot. Ne on kaikkein tärkeintä. Millään muulla ei ole mitään merkitystä. Kiitänkin jokaikistä konkrettista läsnäoloa, halia ja kädestä pitoa.<3 Enkä tällä tarkoita, että olisin unohtanut ne kaikki ihanat viestit ja puhelut. On kuitenkin sanomattakin selvää, että toisen ihmisen läsnäololla on valtava voima. Jos pärjäisimme ilman muita ihmisiä niin eihän ystäviä tai läheisiä tarvitsisi koskaan nähdä. Rakkautta ja läsnäoloa me ihmiset kaipaamme!

Varjot pitenee

Tulimme Koon kanssa viime viikonloppuna Keravalle. Seinät meinasi kirjaimellisesti kaatua Jyväskylässä päälle, joten tämä maisemanvaihdos teki todella terää. En tiedä tai oikein osaa selittää, mistä se kaikki ahdistus ja seinien kaatuminen johtui, mutta negatiivinen tunnemyrsky oli valtava. Tai osaisin minä selittääkin, mutta en jaksa. Välillä nämä tunteet ovat vain jotain valtavan suurta, eikä sitä voi selittämällä kukaan ymmärtää. Yksi päivä sainkin kuulla, kun ystävä sanoi, että eihän hän voi ymmärtää, että mitä kaikkea käyn läpi. Jäin taas kerran miettimään tätä asiaa ja niinhän se vähän onkin.. Kyllä tämä täällä kirjoitettu päiväkirja on hyvin pintapuolista verrattuna siihen, mitä kaikkea minä käyn oikeasti läpi. Ei kukaan toinen voi täysin ymmärtää toista, jos ei ole itse käynyt vastaavaa läpi. Tai edes sanoa tietävänsä, mitä minulle kuuluu, jos tiedot pohjautuu siihen mitä olen täällä kirjoitellut. Taas kerran se aito läsnäolo. <3

Olen todella huono olemaan pahassa olossa. En kestä tai siedä sitä yhtään, kun tuntuu todella hankalalta. Kai siihen syynä on malttamaton luonteeni. Kaikkitännehetinyt. Tätä asiaa olen kyllä sairauden myötä joutunut todella paljon harjoittelemaan. Ehkäpä olen viilipyttyjen mestari vielä joku päivä ja voin kuuluttaa, ettei paljoo tunnu mikään, eikä missään! Harjoitushan kuulemma tekee mestariksi ja sitä harjoittelua joudun toden totta tekemään joka päivä.

Rakastan aurinkoa. Valoilmiö, joka saa aina hymyn huulille.:)

Olen paljon tottunut saavuttamaan oman päätöksen voimalla. En todellakaan ole saavuttanut kaikkea, mitä olisin halunnut, mutta silloin on saattanut olla myös tahtotilassa jotain pielessä tai tavoiteet pilvenpiirtäjän kokoisia.;) Oppi ja ikä kaikki. Niin kuin monet minut tuntevat tietävät niin minulta löytyy jonkin sorttista jääräpäistä määrätietoisuutta. Minulle ei ole homma eikä mikään päättää, että teen ja toteutan jotain, jos vain haluan. Milloin päätän lähteä kouluun, milloin vetää tiukan kuntokuurin, milloin saavuttaa jotain muuta, mikä vaatii kovasti töitä. Saavutukset eivät todella ole tulleet ilmaiseksi eikä helpolla, mutta jaksan edelleen seistä sen takana, että jos jotain oikein kovasti haluat niin sinä kyllä saavutat sen, kunhan olet valmis paiskimaan töitä ja olemaan päämäärätietoinen. Yhdellä sanalla tätä em. tunne/mielentilaa voisi kuvata sanalla SISU.

Muistan, kun lapsena iskältä sai aina sisuja. Niitä sai syödä niin paljon, kun jaksoi. Minun lapsuudessa sisuja oli kolmenlaisia (liekkö tänäpäivänä sisujen valikoima edelleen sama vai onko tarjonta tämän päivän tapaan mittaamaton?). Niitä normisisuja punaisessa rasiassa, jotain mentholeja vihreässä rasiassa ja salmiakkisisuja mustassa rasiassa. Iskällä oli aina se punainen rasia. Välillä oli bonussektori ja saattoi löytyä vihreä tai musta rasia, mutta yleisimmin se punainen. Ja ne punaisen rasian sisuthan eivät olleet tietenkään niitä parhaita. Mutta kyllähän minä niitäkin söin, jos nyt oli mahdollisuus poiketa lauantain karkkipäivästä. Ai sitä mahtavaa hetkeä, jos sainkin käsiini mustan rasian. Ne oli parhaita ne! Lienekkö oma sisukkuus peruja näiltä ajoilta, kun aina ei saanut sitä mitä halusi, mutta silti jaksoin kysellä sisujen perään, jos joku kerta kävisikin hyvä tuuri.;)

Tällä kertaa asia johti toiseen ja ajatus toiseen. Enkä kerennyt edes kertomaan, mitä siistiä pääsin tällä viikolla kokeilemaan piiiiiitkästä aikaa.<3 Taidan kertoa siitä ensi kerralla, koska nyt minun on mentävä käsilaukulle ottamaan sisua. Arvatkaa minkä värisiä?

Vihreitä, koska on arki. Huomenna on karkkipäivä, joten voisi olla mustan rasian paikka.;)

Ollaan sisukkaita!:)

Hoo

Kuuluu

Vihdoin ja viimein! Pääsin eilen tulemaan Puttaalle äitin luokse.<3 En paljoa uskaltanut hiiskua tästä suunnitelmasta yhtään aiemmin, kun viime kerralla nyt kävi miten kävi.. Nyt onneksi olo antoi myöten niin ettei ainakaan vielä toistaiseksi ole tullut takapakkia. Ihanaa olla vihdoin kotona!

Viides hoito oli viime viikon torstaina. Onhan siinä tuulettamisen aihetta, että 5/6 sytostaateista on käytynä, mutta tuuletukset ovat siltikin hyvin maltilliset.. Tai johtuneeko siitä, ettei tuuletteluun enää ole kauheasti voimia. Homma etenee ja se verottaa koko ajan. Kuka tätä p#-%?a käy läpi niin ymmärtää tämän vuoristoradan.

Hankalaa ja raskasta, mutta onneksi jotain hyvääkin.. Olin nimittäin aika hurja voimapesä viime sunnuntaina ja maanantaina, kun kävin hiihtämässä! Luin artikkelin nuoresta miehestä, joka sairastaa syöpää ja hänellä oli kunnianhimoiset tavoitteet lähteä iron man -kisaan. Ei se hänenkään matkansa helppoa ollut, mutta silti hän jaksoi olla sinnnikäs ja haastaa itseään kaikesta huolimatta. Siitäkös minäkin sitten sain kipinän, että onhan minunkin lähdettävä kokeilemaan, että miten minun käy ladulla. Yrittänyttä ei laiteta!

Ja kyllähän siinä kävi ihan hyvin! Tai oikeastaan niin hyvin, etten olisi voinut iki kuunapäivänä uskoa pystyväni moiseen suoritukseen. Hiihdin nimittäin 10km! Eikä tietenkään mitään tylsää ja tasaista järven jäätä vaan ihan kunnon maastossa. Olo oli sen verran hyvä, että päätin lähteä Koon matkaan vielä maanantainakin ja silloinkin sain kasaan hienot 8km. Kyllä mieli koheni valtavasti pienen urheilun myötä. Urheilu on aina ollut mulle sitä parasta lääkettä. Se vaan tuo niin hyvän mielenrauhan, ettei paremmasta väliä. Kun vain pystyisi aina liikkumaan niin pysyisi pääkoppakin paremmassa kondiksessa..

Siinä hiihtäessä mietiskelin, kuinka kanssahiihtäjät eivät onneksi tiedä tuon taivaallista, mitä minulla tai muilla hiihtäjillä on elämässään. Ihanan "rentouttava" ympäristö, missä ei tarvitse kenellekään selitellä, että miten nyt voit, jaksat tai mitä noin muuten kuuluu. Muutama tiukka tilanne tuli lenkeillä, kun kilpailuviettini puski ylleni, kun en voinut päästää takaa tulevaa hiihtäjää ohi. Yitin siinä sitten viimeiseen asti sätkiä vauhtia lisää hullun lailla niin että sydän meinas todella hypätä kurkusta ylös. Pakko oli ottaa järki käteen ja hiljentää ennen, kun vintissä pimenee tai oksennus tulee. Pari hiihtäjää joudui päästämään ohi ja annoin sen lopulta itselleni anteeksi, kun heillä näytti olevan sponsoroidut vermeet ja tekniikka hallussa..;)

En tiedä johtuuko hiihtolenkeistä vai mistä, mutta nyt pari päivää olo onkin ollut sitten aivan päinvastainen. Kaikkea muuta, kun voimakas ja reipas. Tämä väsymys on jotain ihan käsittämätöntä sitten kun se iskee. Siihen vielä orastavat luukivut ja paha olo niin soppa on valmis. Toivottavasti tämä nyt vain helpottaisi taas jotenkin niin jaksaisin muutakin, kun maata vain Essin kanssa sohvalla. Noh, nyt on vain annettava itselle sitä kuuluisaa aikaa ja oltava rauhassa niin jospa ne voimat taas ehtyvät. Onneksi mun lepokaveri jaksaa loikoilla yhtä paljon, kun minäkin. Tai jopa enemmän..

Hoo

Ajatusten tulva

Uusi vuosi ja uudet kujeet. Niinhän sitä tavataan sanoa.. Täällä kujeet sinäänsä pysyy valitettavasti aikalailla samanlaisina, mutta onneksi sain eilen vuoden parhaan uutisen. Pääsin nimittäin sairaalasta kotiin! Lämpöä minulla oli edelleen eilen aamullakin niin tuli siinä taas itkut tirautettua, että enkö koskaan pääse sairaalasta pois.. Veriarvot olivat kuitenkin nousseet niin hyvin, että sain luvan lähteä kotiin. Nyt ei auta, kun toivoa, ettei kuume nouse ja saan olla kotona.

Uuden vuoden aatto sairaalassa meni ihan hyvin tai niin hyvin, kun niissä olosuhteissa nyt hyvin voi mennä. Onneksi en ollut todellakaan yksin! Kyllä meillä oli sellaiset räkätyskerhot välillä siellä, että naapuritkin varmaan häiriintyi. Onneksi ei saatu varoitusta.;) Hetkittäin jopa unohtui, että olen sairaalassa. Siitä kiitos kuuluu Koolle, äitille ja R:lle!<3 Vielä edellisenä päivänä en olisi voinut uskoa, että mua naurattaa enää mikään. Asiat ympärillä on niin synkkiä ja suuria, että nauraminen tuntuu välillä suorastaan vastenmieliseltä. Luojan kiitos on ihanat ihmiset, jotka välittävät, ovat läsnä ja saavat ajatukseni aivan muihin asioihin kuin syöpään ja ennen kaikkea saavat minut taas nauramaan. He pitävät kädestä aivan joka hetki. <3

Sairaalan tarjoama juhla-ateria. Onneksi Koo pelasti mut tuomalla meille HYVÄÄ ruokaa.

Kyllä näissä juhlapyhissä on joku kummallinen tunne.. Usein tällaisiin päiviin liittyy muistoja ja tunteita. Kyllä ne muistot ja tunteet kummasti kolkuttelee takaraivossa verronkin nyt, kun kaikki on toisin. Vaikka sitä kuinka yrittää unohtaa tällaisten juhlapäivien olemassa olon niin eihän sitä unohda. Tällaisina hetkinä koen suurta kateutta muita kohtaan, että he voivat elää normaalisti ja tehdä niin kuin itse haluaa. Itsemääräämisen oikeus on osa ihmisyyttä. Mietippä, kun sitä horjutetaan tai jos se viedään sinulta pois. Ei sitä voi ymmärtää ennen, kun kohdalle sattuu. Toivottavasti ei sattuisi kenellekään toiselle läheiselleni, eikä edes tuntemattomalle..

Olo on aika voimaton. Seuraava hoito lähenee taas hurjaa vauhtia ja kyllähän se taas pelottaa. Tällä matkalla, kun tuo vointi ei ole ollut koheneman päin vaan jokainen hoito on jättänyt jälkensä. Vertailin eilen huvikseen jotain mun vanhoja verikoetuloksia ennen tätä kaikkea ja nyt sairaalassa otettuja tuloksia. Ero niissä on luonnollisesti ihan valtava.. Ei voi muuta sanoa, kun että kyllä nämä minulle annettavat lääkkeet ovat hirveitä myrkkyjä. Kunpa vaan kroppaparkani jaksaisi toipua niistä, kun pääsen myrkytyksistä eroon. Ja kunpa vain ne toimisi odotetulla tavalla! Sitä toivon maailmassa eniten.

Koo yllätti taas. Sain 11-v lahjaksi ja voimakoruksi valtavan kauniin käsikorun. <3

Toinen asia, jonka kanssa painiskelin taas eilen.. Nimittäin talous. Sanomattakin selvää, että sairastaminen on kallista. Onneksi asumme kuitenkin Suomessa ja meillä asiat on verraten todella hyvin. Tiedän tuhansia euroja maksavia lääkkeitä, joita minullekin annetaan. Itselleni niistä jää meidän mahtavan sosiaaliturvan vuoksi maksettavaa vain muutamia euroja. Esimerkiksi Jenkeissä asiat ovat aivan toisin niin saan olla hyvin tyytyväinen siitä, että Suomessa kerätään veroja ja niiden avulla esimerkiksi terveydenhuolto ei maksa omaisuuksia. 

Taloushuoliani ei luonnollisesti aiheuta pelkät terveydenhuoltomaksut, koska nehän nyt tietenkin hoidan ensi sijaisesti. Ja ne on pieniä maksuja ne.. Huolen aiheeni on yritykseni. Voi niin rakas UNIK. Palkallisten on helppoa jäädä sairaslomalle, kun vain kiikuttaa yhden lappusen työnantajalle ja sulkee ovan selkänsä takan. Minun ei toki ole tarvinnut tehdä niistä kumpaakaan, mutta kaikki asiat minun on kuitenkin hoidettava olin töissä tai en, ansaitsin kk-tuloni tai en. 

Joo saanhan minä kelalta muutaman satkun sairaspäivärahaa, mutta jos liikkeen vuokra on jo rapiat 1000e niin kuinkas ne kelan rahat riittääkään..? Yrityksen pyörityksessä laskut eivät pysähdy tietenkään pelkkään vuokraan. On sähköä, vettä, teosto, gramex, maksupääte, ajanvaraus- ja kassajärjestelmä, puhelin, tuotteet, kahvit ja vessapaperit...yms kaikki muut vaihtuvat kuluerät. Siitähän ei mihinkään pääse, että itse olen soppani keittänyt, mutta taloutta horjuttava soppa on tällä hetkellä aika kirvelevä. En tällä sanomisellani pyytele almuja vaan kehotan taas monia olemaan kiitollinen, jos talous on turvattu sairasteluista tai poissaoloista huolimatta. Ei sitä suotta sanota, että yrittäjä ei hevillä jää sairastelemaan. Ei vain pysty. Nyt minulla ei ole paljon vaihtoehtoja..

Siitä olen maailman kiitollisin R:lle, että UNIK pyörii vaikken itse pysty panostani tällä hetkellä antamaan. Omistamme UNIKin R kanssa puoliksi niin onneksi meistä puolikas on kuitenkin paikalla. R tekee tällä hetkellä mittaamattoman tärkeää työtä, kun hoitaa meidän yritystä. Olenkin sanonut, että olen R elämän velkaa tästä kaikesta. En voi tarpeeksi kiittää sinua, KIITOS R!<3 Arvostan tekemää työtäsi valtavasti ja toivon sydämestäni, että jaksat, koska tiedän, että tehtävää on paljon. Kiitokset kuuluu tottakai myös muulle UNIKin jengille, koska hommaa on aina verrattaen enemmän, kun yksi on kuvioista poissa.

Kun aloin kirjoittamaan tätä niin minulla ei ollut lainkaan ajatuksia, mistä kirjoitan. Nyt kuitenkin pää on taas putsattu näppäimistölle ja ajatukset valutettu päiväkirjaan. Seuraavaksi taidan mennä hetkeksi pitkälleen, koska luuni kertovat taas olemassa olosta. Toivon parempia päiviä!

Hoo