Sisua kiitos!

Rakas päiväkirja. Päiväni ovat olleet piristävän erilaisia tällä viikolla ja sekös nostaa mielialaa kummasti!:) En silti tarkoita, että aina tarvitsisi keksiä ihmeyksiä tai suuria mullistuksia päiviinsä. Tässä elämäntilanteessa on korostunut kyllä entisestään "ne elämän pienet ilot" ! En ole koskaan ollut mikään ihmeäksönin suuri ystävä (tosin tästäkin joku tiesi jo minua paremmin mieltymykseni :DDD), mutta nyt se seikka on käynyt kyllä entistäkin selvemmäksi. Mitään "ylimääräistä" hössötystä en kaipaa ympärilleni vaan tärkeintä on ihmiset. Ne aidot käden puristukset, lämpimät halaukset ja läsnöolot. Ne on kaikkein tärkeintä. Millään muulla ei ole mitään merkitystä. Kiitänkin jokaikistä konkrettista läsnäoloa, halia ja kädestä pitoa.<3 Enkä tällä tarkoita, että olisin unohtanut ne kaikki ihanat viestit ja puhelut. On kuitenkin sanomattakin selvää, että toisen ihmisen läsnäololla on valtava voima. Jos pärjäisimme ilman muita ihmisiä niin eihän ystäviä tai läheisiä tarvitsisi koskaan nähdä. Rakkautta ja läsnäoloa me ihmiset kaipaamme!

Varjot pitenee

Tulimme Koon kanssa viime viikonloppuna Keravalle. Seinät meinasi kirjaimellisesti kaatua Jyväskylässä päälle, joten tämä maisemanvaihdos teki todella terää. En tiedä tai oikein osaa selittää, mistä se kaikki ahdistus ja seinien kaatuminen johtui, mutta negatiivinen tunnemyrsky oli valtava. Tai osaisin minä selittääkin, mutta en jaksa. Välillä nämä tunteet ovat vain jotain valtavan suurta, eikä sitä voi selittämällä kukaan ymmärtää. Yksi päivä sainkin kuulla, kun ystävä sanoi, että eihän hän voi ymmärtää, että mitä kaikkea käyn läpi. Jäin taas kerran miettimään tätä asiaa ja niinhän se vähän onkin.. Kyllä tämä täällä kirjoitettu päiväkirja on hyvin pintapuolista verrattuna siihen, mitä kaikkea minä käyn oikeasti läpi. Ei kukaan toinen voi täysin ymmärtää toista, jos ei ole itse käynyt vastaavaa läpi. Tai edes sanoa tietävänsä, mitä minulle kuuluu, jos tiedot pohjautuu siihen mitä olen täällä kirjoitellut. Taas kerran se aito läsnäolo. <3

Olen todella huono olemaan pahassa olossa. En kestä tai siedä sitä yhtään, kun tuntuu todella hankalalta. Kai siihen syynä on malttamaton luonteeni. Kaikkitännehetinyt. Tätä asiaa olen kyllä sairauden myötä joutunut todella paljon harjoittelemaan. Ehkäpä olen viilipyttyjen mestari vielä joku päivä ja voin kuuluttaa, ettei paljoo tunnu mikään, eikä missään! Harjoitushan kuulemma tekee mestariksi ja sitä harjoittelua joudun toden totta tekemään joka päivä.

Rakastan aurinkoa. Valoilmiö, joka saa aina hymyn huulille.:)

Olen paljon tottunut saavuttamaan oman päätöksen voimalla. En todellakaan ole saavuttanut kaikkea, mitä olisin halunnut, mutta silloin on saattanut olla myös tahtotilassa jotain pielessä tai tavoiteet pilvenpiirtäjän kokoisia.;) Oppi ja ikä kaikki. Niin kuin monet minut tuntevat tietävät niin minulta löytyy jonkin sorttista jääräpäistä määrätietoisuutta. Minulle ei ole homma eikä mikään päättää, että teen ja toteutan jotain, jos vain haluan. Milloin päätän lähteä kouluun, milloin vetää tiukan kuntokuurin, milloin saavuttaa jotain muuta, mikä vaatii kovasti töitä. Saavutukset eivät todella ole tulleet ilmaiseksi eikä helpolla, mutta jaksan edelleen seistä sen takana, että jos jotain oikein kovasti haluat niin sinä kyllä saavutat sen, kunhan olet valmis paiskimaan töitä ja olemaan päämäärätietoinen. Yhdellä sanalla tätä em. tunne/mielentilaa voisi kuvata sanalla SISU.

Muistan, kun lapsena iskältä sai aina sisuja. Niitä sai syödä niin paljon, kun jaksoi. Minun lapsuudessa sisuja oli kolmenlaisia (liekkö tänäpäivänä sisujen valikoima edelleen sama vai onko tarjonta tämän päivän tapaan mittaamaton?). Niitä normisisuja punaisessa rasiassa, jotain mentholeja vihreässä rasiassa ja salmiakkisisuja mustassa rasiassa. Iskällä oli aina se punainen rasia. Välillä oli bonussektori ja saattoi löytyä vihreä tai musta rasia, mutta yleisimmin se punainen. Ja ne punaisen rasian sisuthan eivät olleet tietenkään niitä parhaita. Mutta kyllähän minä niitäkin söin, jos nyt oli mahdollisuus poiketa lauantain karkkipäivästä. Ai sitä mahtavaa hetkeä, jos sainkin käsiini mustan rasian. Ne oli parhaita ne! Lienekkö oma sisukkuus peruja näiltä ajoilta, kun aina ei saanut sitä mitä halusi, mutta silti jaksoin kysellä sisujen perään, jos joku kerta kävisikin hyvä tuuri.;)

Tällä kertaa asia johti toiseen ja ajatus toiseen. Enkä kerennyt edes kertomaan, mitä siistiä pääsin tällä viikolla kokeilemaan piiiiiitkästä aikaa.<3 Taidan kertoa siitä ensi kerralla, koska nyt minun on mentävä käsilaukulle ottamaan sisua. Arvatkaa minkä värisiä?

Vihreitä, koska on arki. Huomenna on karkkipäivä, joten voisi olla mustan rasian paikka.;)

Ollaan sisukkaita!:)

Hoo