Kuuluu

Vihdoin ja viimein! Pääsin eilen tulemaan Puttaalle äitin luokse.<3 En paljoa uskaltanut hiiskua tästä suunnitelmasta yhtään aiemmin, kun viime kerralla nyt kävi miten kävi.. Nyt onneksi olo antoi myöten niin ettei ainakaan vielä toistaiseksi ole tullut takapakkia. Ihanaa olla vihdoin kotona!

Viides hoito oli viime viikon torstaina. Onhan siinä tuulettamisen aihetta, että 5/6 sytostaateista on käytynä, mutta tuuletukset ovat siltikin hyvin maltilliset.. Tai johtuneeko siitä, ettei tuuletteluun enää ole kauheasti voimia. Homma etenee ja se verottaa koko ajan. Kuka tätä p#-%?a käy läpi niin ymmärtää tämän vuoristoradan.

Hankalaa ja raskasta, mutta onneksi jotain hyvääkin.. Olin nimittäin aika hurja voimapesä viime sunnuntaina ja maanantaina, kun kävin hiihtämässä! Luin artikkelin nuoresta miehestä, joka sairastaa syöpää ja hänellä oli kunnianhimoiset tavoitteet lähteä iron man -kisaan. Ei se hänenkään matkansa helppoa ollut, mutta silti hän jaksoi olla sinnnikäs ja haastaa itseään kaikesta huolimatta. Siitäkös minäkin sitten sain kipinän, että onhan minunkin lähdettävä kokeilemaan, että miten minun käy ladulla. Yrittänyttä ei laiteta!

Ja kyllähän siinä kävi ihan hyvin! Tai oikeastaan niin hyvin, etten olisi voinut iki kuunapäivänä uskoa pystyväni moiseen suoritukseen. Hiihdin nimittäin 10km! Eikä tietenkään mitään tylsää ja tasaista järven jäätä vaan ihan kunnon maastossa. Olo oli sen verran hyvä, että päätin lähteä Koon matkaan vielä maanantainakin ja silloinkin sain kasaan hienot 8km. Kyllä mieli koheni valtavasti pienen urheilun myötä. Urheilu on aina ollut mulle sitä parasta lääkettä. Se vaan tuo niin hyvän mielenrauhan, ettei paremmasta väliä. Kun vain pystyisi aina liikkumaan niin pysyisi pääkoppakin paremmassa kondiksessa..

Siinä hiihtäessä mietiskelin, kuinka kanssahiihtäjät eivät onneksi tiedä tuon taivaallista, mitä minulla tai muilla hiihtäjillä on elämässään. Ihanan "rentouttava" ympäristö, missä ei tarvitse kenellekään selitellä, että miten nyt voit, jaksat tai mitä noin muuten kuuluu. Muutama tiukka tilanne tuli lenkeillä, kun kilpailuviettini puski ylleni, kun en voinut päästää takaa tulevaa hiihtäjää ohi. Yitin siinä sitten viimeiseen asti sätkiä vauhtia lisää hullun lailla niin että sydän meinas todella hypätä kurkusta ylös. Pakko oli ottaa järki käteen ja hiljentää ennen, kun vintissä pimenee tai oksennus tulee. Pari hiihtäjää joudui päästämään ohi ja annoin sen lopulta itselleni anteeksi, kun heillä näytti olevan sponsoroidut vermeet ja tekniikka hallussa..;)

En tiedä johtuuko hiihtolenkeistä vai mistä, mutta nyt pari päivää olo onkin ollut sitten aivan päinvastainen. Kaikkea muuta, kun voimakas ja reipas. Tämä väsymys on jotain ihan käsittämätöntä sitten kun se iskee. Siihen vielä orastavat luukivut ja paha olo niin soppa on valmis. Toivottavasti tämä nyt vain helpottaisi taas jotenkin niin jaksaisin muutakin, kun maata vain Essin kanssa sohvalla. Noh, nyt on vain annettava itselle sitä kuuluisaa aikaa ja oltava rauhassa niin jospa ne voimat taas ehtyvät. Onneksi mun lepokaveri jaksaa loikoilla yhtä paljon, kun minäkin. Tai jopa enemmän..

Hoo