Auringonpaiste risukasassa

Kyllä nyt on hyvä mieli! Eilinen päivä oli pitkästä aikaa ihanan erilainen ja sekös se piristi mieltä. :) Jollekin ei ole homma eikä mikään kierrellä kaupungilla tai olla päivä töissä tai viettää aikaa jossain paikassa, missä et nyt pääse milloin vain lepäämään. Mutta minulle eilinen päivä ja jaksaminen oli tosi iso juttu!:)

Aamun aloittelin rauhaksiin kotosalla. Söin aamupalaa, joogasin, hoidin muutaman rästissä olleen asian ja lähdin 12 aikaan Helsinkiin. Tarkoituksena oli treffata ystävää, kierrellä kaupungilla ja käydä syömässä. Sovimme M kanssa edellisenä päivänä, että jos minulla vain on jaksamista niin näkisimme Helsingissä ja touhuaisimme em. juttuja. Mua jännittää aina nää sovitut jutut, koska ikinä ei tiiä, jos vointi ei olekkaan hyvä. Ja vaikka tiedän, että ystävät eivät pahastu vaikka joutuisin perumaan viime hetkellä niin omaa mieltä ne peruuntuneet treffit harmittaa ihan tosi kovasti. On vaan niin tylsä joutua pettymään ja "alistua" sairaudelle, ellei jaksakaan. Mutta juojan kiitos näitä hyviä päiviä mahtuu välillä väliin ja jaksaa touhuta aivan, kuten aina ennenkin.

Siinä kun pingoin kauheeta kyytiä junalle niin mietin, että enpäs ois vielä muutama päivä sitten pystynyt kävelemään sillä vauhdilla. Tai oisin pystynyt, mutta tiiän, että siitä ois seurannut hirveet sydämen tykytykset ja maailma ois pyöriny ympärillä kuin karuselli ja luutavasti myös heikotus ois tullut.

Junaan astuessa ekana mietin, että mihin istuisin. Vieruskaveri oli valittava sillä perusteella, että kuka näyttää siltä, ettei sairasta flunssaa. Tällä hetkellä, kun ohjeena on, ettei flunssaisten kanssa kannata treffailla,. Minun riski saada tartunta on todella todennäköinen, koska vastustuskykyni on huono. Yleiset paikat, kun ovat oikeita baktreeripesiä verronkin näin flunssa-aikana.

Kiertelin kauppoja jonkin aikaa ennen ystävän tapaamista. Oli niin voimauttavaa olla ihmisten ilmoilla vaikkakin koko ajan jouduin tarkatstelemaan ympärillä olevia ihmisiä, että pärskiikö he, pitääkö mun luikkia karkuun jonkun yskänpuuskaa, pidättää hengitystä, mitä ikinä.. Tälläkin tapaa sairaus kulkee alitajuntaisesti koko ajan mukana. Pakko miettiä koko ajan, ettei riskeeraa itseään liikaa, ettei nyt vaan tule mitään takapakkia. Joku voisi sanoa, että pysyisit sitten kotona, mutta ei. Siellä pöpöiltä piilottelu käy todella mielen päälle.

Näimme M kanssa kaupungilla, kun hän pääsi paikalle. Ai että oli ihana nähdä, koska kaikki oli tietyllä tapaa niin kuin aina ennekin. Oli ihana olla ihan uusissa maisemissa ja viettää rennosti aikaa. Sanoinkin eilen, että jopa unohdin välillä koko sairauden. Kiitos hyvän seuran. <3

Ihan parasta oli, kun olimme joulumarkkinoilla ja M sanoi, että tuolla on karuselli, johon pääsee veloituksetta. No tottahan me sinne sitten mennään! Siinä me sitten lapsenmielisesti ja silmät loistaen kirmattiin jonoon. Minä tuumasin siinä jonossa vaan, että ai kauhee meneekö se noin kovaa ympäri, tuleekohan mulle paha olo..? M siihen, että pystytkö sinä oikeesti menemään, ettei nyt vaan tule mitään? Minä kuittasin, että mulla on pahoinvointilääkettä mukana, että kyllähän me nyt senkin uhalla karuselliin mennään sen kerran, kun täällä ollaan!

Ja niin me mentiin. Just ennen kun oltiin pääsemässä sisään niin pari lasta kysyi meiltä, että ai ootteko tekin jonossa? Aikeemme oli vankkumaton, joten vastasimme, että kyllä me ollaan. Vissiin himoitsivat eturivin paikkoja, mutta tällä kertaa me pidimme puolemme.

Pinkki heppa! Sitä olin kytännyt koko ajan, kun oltiin siinä jonossa katsottu karusellin pyörimistä. Vihdoin,kun meidät päästettiin sisään niin muutama poika lähti juoksemaan mitä lie autoja tai härveleitä kohti. Karusellin setä ohjeisti poikia, että ei saa juosta, ei juoksua! Siinä vaiheessa mun ois tehnyt todellakin mieli juosta, koska pinkki heppa oli vielä vapaa. Ettei nyt kukaan vaan kiilaa ohi. Huh! Kerkesin onneksi ensimmäisenä pinkin ratsuni luo ja päivä oli jo tässä vaiheessa kruunattu!

On se hassua, miten tällaisista erävoitoista saa niin paljon energiaa. Ne pienet ilot muuttuu todellakin tosi suuriks voitoiksi. Tai kyllähän tähänkin polleajeluun oli nähty vaivaa, mutta sain sen mitä halusin, kun oikein tein taas kovasti töitä toipuakseni Helsinkiin asti.

Loppu päivä kierreltiin kaupungilla ja käytiin syömässä ahh niin hyvää thaikkuruokaa. Syödessäkin sitä kyllä niin arvosti, että on päässyt liikkeelle ja eritoten, että maistaa ruuan. Se oli niin hyvää! Voin sanoa, että noin 10 päivää se taas vei, että mikään rupes maistumaan kunnolla. Ei syömiseen ole paljoa mieltä, kun mikään ei maistu eikä tuoksu. Ei sitä ruokahalua voi kovin kehua, kun on paha olo tai suu on rikki haavoilla. Täytyy nyt syödä, kun taas maistuu ja yrittää saada voimia kerättyä, ettei sitä nyt aivan kuihdu. Ja onneksi thaikkuraflan ruuat oli niin isoja, että sain puolet annoksesta mukaankin. Joten kyllä ruoka maistuu tänäänkin!:)

Tänään mennään Koon kanssa illalla urheilemaan. Koo hiihtää ja minä teen rappustreenin. Toissailtana tehtiin sama homma ja voi, että kun tuntui hyvältä. Meinaan kyllä jatka tätä loistofiilistä koko loppu viikon, jos vain voin päätökselläni siihen vaikuttaa. On ihanaa voida hyvin!<3 :) Voi sinäkin hyvin!

Hoo