Ajattelin, että seuraavan kerran, kun kirjoitan niin oon ihan onneni kukkuloilla. Saahan sitä ajatella.. Se on käynyt selväksi, ettei tässä missään satulandiassa eletä ja hyvien haltijoiden saa vain toivoa olevan olemassa. Eihän tää nyt koskaan mene niin kun ois ajatellut saatikka toivonut. Risukasa on romuna, päivänsäteistä ei oo tietoakaan ja mielikin on nyt kyllä aivan paskana. That's my life.
Viime viikolla oli neljäs hoito ja se meni ihan hyvin. Perus pahat olot ja väsymykset siitä taas tuli, mutta ei ennen joulua mitään sen kummempaa. Tapaninpäivän vastaisena yönä tunsin, että olotila alkoi heikkenemään. Tapaninpäivän aamuna oli pientä lämpöä ja se seilasi sitten eiliseen asti koko ajan siinä 37 huonommalla puolella. Eilen illalla se 38 astetta sitten taas pamahti mittarista.
Kävin eilen aamulla verikokeissa ja lääkäri soittelikin jo aamupäivällä perääni, että arvot ovat todella huonot ja mahdollisesti täytyy taas siirtää minulle trombosyyttejä. Jo siinä vaiheessa mua harmitti ihan tosi kovasti, koska äiti oli tullut hakemaan mua Pihtiputaalle. Lääkäri vain tuumasi, ettei nyt kannata lähteä, koska tilanne voi huonontua, jolloin on tultava osastolle. Oon oikeesti ihan koko syksyn / alkutalven haaveillut, että pääsisin käymään kotona. Aina on kuitenkin ollut jotain esteitä.. Kokeita, tutkimuksia, hoitoviikkoja yms. En ole päässyt menemään. Nyt oltiin suunniteltu tätä pitspöök -keikkaa jo ennen joulua ja oikeesti ootin tosi kovasti, että vihdoin pääsisin käymään kotona ja äitikin olisi lomalla.
Niin kuin aiemmin sanoin niin eihän tässä hommassa mikään mene niin kuin toivoo. Täällä mä nyt makaan sairaalassa toista yötä, eikä kotiin pääsystä ole vielä tietoakaan. Kuume seilaa edelleen ja veriarvot on surkeat. Pöpö tuli ja nujersi mut taas murskaks muiden armoille. Keräillään niitä luun kappaleita sitten varmaan taas ensi vuoden puolella ja yritän taas saada sen kuuluisan taistelija -asenteen päälle. Nyt en jaksa.
Hoo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti