Puoli vuotta juhannukseen

Hengissä ollaan vaikkakin olotilat ovat olleet taas yhtä vuoristorataa. Ei tällä kertaa onneksi mitään "vakavaa" vaan aivan näitä normaaleja sairauteen kuuluvia vaihteluja luukivuista huimauksiin ja vähän vähemmän kivuttomiin päiviin. Huomaan nyt, että tietyllä tapaa rupeaa olemaan haastavampaa pitää mieli iloisena, koska tämä taaplaaminen rupeaa menemään jo tiettyllä kaavalla. Enää ei ole mitään uutta ja "jännittävää". 

Hoitoviikko on kaikkein vaikein. Sillon on paha olo, ruoka ei maistu, kun suu on kipeä ja maistuu myrkylle. Lyijyn raskas väsymys ja voimattomuus ovat yleensä läsnä ja infektioriski pakottaa olemaan aikalailla omissa oloissa. Kirjoitinkin häkkilintuna olosta aiemmin ja juuri tuona ekana viikkona myös sen henkisen jaksamisen kantilta on haastavinta. Silloinhan sitä luonnetta kysellään eniten, kun voimat ovat vähissä ja pitäisi vaan jaksaa. Ja kiitos kysymästä kyllähän minä jaksankin, kun muita vaihtoehtoja mulle ei ole annettu.

 Toisella viikolla päivät ovat sitten tosi vaihtelevia hyvien ja huonojen päivien välillä. Välillä sitä jää aivan reporankana sängyn pohjalle aamusta alkaen tai sitten väsymys iskee yhtäkkiä ja silloin ei vaan jaksa. Hyvänä päivänä sitten pystyy tekemään ja touhuamaan kaikenlaista ja niistä jutuista saakin voimaa ihan valtavasti taas niihin hankaliin päiviin. Kivut on pahimmillaan toisella viikolla. Luita vihloo ja muita kummallisia oireita ilmenee. Jokaisen hoidon jälkeen oon saanut jonkun uuden vaivan sytostaattien sivuvaikutuksista. Lista niistä on pitkä ja toivonkin, ettei tässä matkan varrella tule niistä kaikkia tai edes puolia. Näissä kun ihmiset ovat niin yksilöitä, että kuka on millekin herkkä ja miten kukakin reagoi.

Kolmas viikko on se "helpoin". Ja nythän elän siis tätä mun helpointa viikkoo. Jotenkin kummasti mieli meinaa olla hiukan maassa, kun tietää, että kohta on tämän viikon tiima valunut ja ensi viikon maanantai on taas edessä.. Se tulee taas niin äkkiä. Vihdoin, kun olen pääsemässä taas jaloilleen niin jalat murskataan alta ja kaikki alkaa taas alusta. Yritän totta kai nauttia, kun olo on niin hyvä, kun tässä hommassa nyt hyvä voi olla. Teen kivoja juttuja, näen ystäviä ja treenailen, teen hiukan töitäkin. Näistä jutuista saan voimaa ihan supersuper paljon ja mielikin on parempi, mutta kyllä se ensi viikko vaan tuolla takaraivossa kummittelee.

Yksi kaunis päivä lenkillä oli nätti ilma ja mielikin sen mukainen :)

En osaa selittää sitä, miltä tämä kaikki tuntuu, mutta tunnemylläkkä pään sisällä on valtava. Oon ollut hyvin tyytyväinen, että en ole itkuja lukuun ottamatta ollut kovin paha päinen. Mutta eilen se kiukku sitten tuli, pitkästä aikaa.. 

Meillä oli puhetta Koon kanssa, että jos kaikki on valtakunnassa hyvin niin lähdemme sunnuntaina Keravalle. Noh, pari asiaa ennen lähtöä meni mielestäni vinoon ja väärin päin niin ärinä ja purina oli taattua, kun istuin autoon. Koo kuunteli ärinäni kiltisti ja virnuili vain. Enkö ollut muka kovin uskottava? Ja sekös mua ärsytti sitten entisestään! Jo Vaajakosken kohdalla olin murissut sen verran, että Koo ajoi kaupan pihaan ja ohjeisti hakemaan jotain syötävää itselleni. Mutta nyt ei ollutkaan kyse pelkästä nälkäkiukusta, koska rahka ei helpottanut mun %#!!(&% -ajatuksia. En jaksanut enää äristä, koska samalla mua harmitti, että olin ärissyt ihan turhasta ja Koo oli kyllä tehnyt voitavansa, että mun mieli ilostuisi. Lähinnä mua itketti niin, etten pystynyt puhumaan, joten olin vaan hiljaa. 

Noh kilometrit taittui ja rupesi pahimmat karstat koneesta jäämään moottoritielle. Yhtäkkiä mieli oli taas paljon kirkkaampi, eikä mua enää harmittanut niin paljoa. Kunnes illalla tuli joku joulukonsertti telkkarista ja taas mua itketti ja ahisti.

En tykkää tänä(kään) vuonna yhtään joulusta. Meidän perhepiirissä jouluihin on valitetavasti liian monta kertaa liittynyt jotain ikävää. Se itketti taas, että tämäkin joulu tuntuu enemmän taakalta kuin ilolta, kun nyt joudun kantamaan tätä sairautta mukanani. Syöpä ei ole kiva joulunvietto kaveri, koska jos se ei kehossa vaivaa niin kyllä se meinaa mieltä kiusata. Ja kun joka tuutista ylistetään tuota joulua niin jotenkin se pistää vaan ahistamaan, koska tiedän jo nyt, etten sitä aivan normaalisti pysty viettämään. Ja sama on ollut noina aiempina ikävinä joluina..

Noh, Joulu sinne tai tänne, minä odotan juhannusta! Ja kyllähän se sieltä tulee, onhan siihen enää puoli vuotta.

Sain nämä "vaikka läpi harmaan kiven" -kengät meidän mahtavalta työporukalta. Tiukkoina hetkinä vedän "Kurtit" jalkaan ja painan menemään vaikka läpi harmaan kiven!
Lahjoja oon saanut  kyllä tosi paljon ja oonkin niistä tosi iloinen ja kiitollinen. Kiitos kaikille :) <3. Yksi ylivoimaisesti "pahin" lahjoja on ollut kyllä Koo. Ei viikkoa, ettei jotain piristystä olisi tullut. Hukun kohta lahjoihin tai jos en niin pian totun tähän lahjontaan. ;) On se ihana <3

Hoo