Häkkilintu

Heipat täältä neljän seinän sisältä. Olo on tosiaan ollut pari päivää kuin häkkilinnulla. En tiiä pänniikö häkkilintuja, mutta mua on nyt jotenkin risonut ihan huolella tää neljän seinän sisällä kökkiminen.

Hoitojen jälkeen olin energiaa täynnä, vaikkakin paha olo kiusas vähän väliä. Jotenkin olin vaan niin tyytyväinen, kun taas on yksi hoitokerta takana. Nyt pari päivää on tuntunut lyijynraskailta henkisesti. Jotenkin on ärsyttänyt, kun kaikki muut pystyy tekemään kaikkee kivaa ja mää joudun vaan junnaamaan täällä kotosalla ja lepäilemään. Tottahan tässä on olokin ollut aika voimaton enkä ois ihmeitä jaksanutkaan. Mutta tässä siihen ristiriitaan juuri tullaankin. Aiemmin niin tekevänä ihmisenä tällaiset vetämättömät päivät tuntui niin turhilta. Suorastaan ajan hukkaamiselta.

Sitä tulee murehdittua ihan turhia ja syyllistettyä itseään, että etkö nyt edes tuon vertaa jaksaisi ja saisi sitä tai tätä aikaiseksi. Tiedän! Tämä on turhaa mielen vaivaamista, mutta kun minkäs tuolle mielelle mahdat. En se minäkään aina jaksa olla positiivinen ja olla pärjäävällä kannalla. Välillä vaan hajottaa.

Muistan, kun ekaa kertaa mietin Peijaksessa, kuinka kaikki muut saavat päästellä elämässään eteen päin ja olla vapaita. Tiettyhän jokaisella on omat huolensa ja murheensa, mutta silloin kun menetää vapautensa niin kyllä sitä todella kadehtii muiden tilannetta. Näitä tunteita on jotenkin vaikea sanottaa, mutta välillä tuntuu kuinka sairaus määräilee minun tekemisiä ja menemisiä, mikä ärsyttää ihan tosi paljon. Haluan itse olla kapellimestari, en "vain" rivisoittaja.

Niin kuin olen jo aiemminkin sanonut niin kyllä tämä sairaus on minulle jo tähän matkaan opettanut tosi paljon, hyvässä ja pahassa. Välillä nämä ahdistuksen, turhautumisen ja ajan hukkaan valumisen tunteet ovat varmasti aivan sallittuja. Kunhan ei jää niihin rypemään. Kunhan vaan saa tunteensa käsiteltyä ja päästettyä höyryjä pihalle tavalla tai toisella. Minä itse tyyneytenä olen ehkä vähän huono tuossa tunteiden pihalle päästelyssä. Pitäisi varmaan opetella kiljumaan tai kiroilemaan?? Tai en minä tiiä, miten niitä höyryjä kuuluu päästellä pihalle tai kuuluuko edes..?

Aiemmin oisin painellut salille ja mättänyt hetken vaikka säkkiä tai riehunut kuntopyörän kanssa, mutta tällä hetkellä kun tuo fyysinen "itsensä kurittaminen" on vähän niin ja näin. Oonhan mä tässä parin päivän aikaan käyny meidän taloyhtiön kuntosalilla ja lenkillä (jos toisella), mutta jaksamisella on niin eri rajat mihin sitä on aiemmin tottunut. Nyt rupee heikottaa, silmissä sumenee ja sydän tulee rinnasta, jos nyt hiukan yrittää huhkia. Ehkä mun pitäisi vaan opetella olemaan itselleni armollisempi? Jos totta puhutaan, niin kyllä mulla on nytkin persaus ja kädet jumissa eilisestä treenistä. Niin, ettenkö muka oo saanu mitään aikseks? Nyt armollisuutta itselle niin kun ois jo.

Uskollisen lenkkikaverin kanssa ihmettelemässä maailmaa

Parista asiasta oon ollut tosi tyytyväinen tässä parin hankalan päivän aikana. Ensiksi siitä, kun ystävät ovat käyneet ilahduttamassa minua ja saaneet ajatuksiani edes hetkeksi johonkin muualle. Ja siitä, että äiti on jaksanut olla taas mun luona seurana ja huushollaajana. Ja lisäksi siitä, kun iskä kävi keskiviikkona synttärikahveilla. Oli hirmu mukavaa rupatella niitä näitä iskän ja äitin kanssa ja helpotti varmasti puolin sun toisin, kun iskä pääsi näkemään, että mikä on valtakunnassa tilanne. Siinä me kahvipöydässä vitsailtiinkin, että eipä ois tätäkään päivää uskonut, että Hoo:lla on meidän kolmikosta lyhin tukka. Minä pöyrypäinen eskimo syntymästä lähtien niin pitihän se minunkin joku päivä kokeilla tämä "vauva- ja vaarilook".;) 

Toinen juttu oli, kun äitin avustuksella sain laitettua viestiä vertaistukiryhmään. Oon miettinyt sitä tosi paljon, mutten vaan oo saanu aikaiseksi. Nyt kun pari päivää olin pyöritellyt näitä tuskastumisen tunteita niin oli juuri hyvä hetki laittaa asiaa vireille. En tiiä, mikä siinäkin oli niin vaikeaa, mutta kai sitä jotenkin pelkäs, että miten minut otetaan vastaan. Tai itseasiassa enhän minä sitä vielä edes tiiä, koska en ole vastausta saanut, mutta enää se ei mua pelota. Välillä sitä vaan maalailee piruja seinille näistä vieraista asioista, koska kaikki uusi on aina jännittävää ja tuntematonta. Nyt ajattelen niin, että se asia menkööt omalla painollaan niin kuin sen kuuluu mennä. Mulle varmaan ehdotetaan sieltä jotain tai sitten ollaan ehdottamatta. Niin yksinkertaista se on. En voi olla kuin avoin. Ja tätähän minä olen halunnut niin miksipä pelätä..

Tunteita tulee ja menee, mutta näiden negatiivisten tunteiden keskellä en ole onneksi nytkään joutunut olemaan yksin. Vierellä on kulkijoita ja se helpottaa kyllä ihan suunnattomasti antaen voimaa näinä hankalina hetkinä. Ja onneksi tänään on perjantai ja saan taas Koon kotiin.<3

Nyt kun sain kirjoitettua "höyryjä pihalle" niin kyllä tämäkin taas helpotti. Tässä elämäntilanteessa se minun tapani päästellä höyryjä on vissiin nämä hiukan pehmeämmät "aivoja huuhtovat" päästelyt, kuten kirjoittaminen. Ehkä turvaudun siihen kiljumiseen vasta, kun se tuntuu luontevalta.  

Hoo