Kiitos

Syntymäpäivä. Tänään todellakin on mun synttärit, enkä olisi kyllä iki kuuna päivänä uskonut, että vietän sen näissä merkeissä. En sairauteni vuoksi, mutta en myöskään tämän minussa vallitsevan rauhan vuoksi.

Tänä aamuna heräsin aivan rauhassa, tosin siihen kun lääkäri soitti. Puhelun jälkeen päätin vielä hetken loikoilla lämpöisessä sängyssä ja hymyillä, koska olihan tuo lääkärin kanssa puhuttu puhelu ihan hyvä. Nousin pikku hiljaa ylös sängystä ja päätin siirtyä sohvalle vielä hetkeksi viltin alle, koska olo oli hiukan hutera. Vähän niin kuin sellainen, että olisin eilen juhlinut enemmänkin.. Mutta ei, ei minulle tarjottu edes yhtä pientä näkäräistä eilen sairaalassa. Tokkopa olisin huolinutkaan, kun sain kyllä siskuksiini myrkkyä ihan riittäviin muutenkin.

Vietin aamun todella rauhassa vastaillen ihmisten onnitteluviesteihin ja nauttien pitkästä aamupalasta. Ruokahalu tosin ei ole aivan entisellään, koska yksi herkkupuurolautanen tahtoo kestää yhden iäisyyden ja lopulta, kun sen saa syötyä niin olisi se jo lämmityksen tarpeessa uudestaan. 

Päätin lähteä pienelle kävelylenkille, koska ulkona ilma oli mitä kaunein. Aurinko paistoi todella kirkkasti ja ilma oli ihanan raikas. Kävellessäni mietin paljon eilistä ja sitä, kuinka minua hymyilyttää kaikesta huolimatta. Vaikka öllötysolo vaivasi vielä aamulla, kun mietin niitä suoneeni valutettuja myrkkylitroja, punaista ja kirkasta, pussista ja ruiskusta. Kaikesta tästä huolimatta minua hymyilytti ja nautin joka askeleesta. Eniten mieltäni lämmitti se, kuinka olen kiitollinen tästäkin päivästä. Tästä rauhallisesta hetkestä ja olotilasta, joka sisälläni vallitsee.

Entisessä elämässäni olisin varmasti pompannut kukon laulun aikaan ylös, väsytti tai ei. Mennyt tekemään supersynttäritreenin salille. Nauttinut siitäkin täysillä, joka ikisestä hikipisarasta, mutta sen jälkeen rynnännyt hirveällä kiireellä kotiin, että kerkeen töihin. Sitten olisin rientänyt töihin, tehnyt työni asikkaasta toiseen. Hoitanut luultavasti homman, jos toisenkin siinä samassa ja työpäivän loputtua ollut aika puhki. Ehkä olisin kuitenkin synttäreitten kunniaksi tehnyt vielä jotain kivaa ja lopulta mennyt illalla kotiin. Siinä vaiheessa olisin vielä laittanut huomisen päivän eväät, tavarat ja hommat kuntoon, rojahtanut nukkumaan ja jatkanut seuraavana päivänä samaa rataa.

Tällä hetkellä tuo entinen elämäni kuulostaa aikamoiselta.. Tuollainen päivä ei suinkaan ollut vain syntymäpäivinä vaan aikalailla joka ikinen päivä. Nyt kun mietin niin olen ollut kyllä aika härdelliä koko nainen. Tällä hetkellä tuo "entinen" elämä kuulostaa suorastaan hullulta. 

Tänään kävellessäni ihan rauhassa hymyni kumpusi juuri tästä rauhasta, jonka olen löytänyt. Välillä tämä maailma pysäyttää kyllä päättäväisimmätkin kulkijat ja pistävät elämän arvoja uusiksi. Näin on kyllä käynyt minulle ja olen siitä hyvin kiitollinen. Kiitollinen myös tästä päivästä, jonka saan viettää. Hyvää syntymäpäivää minulle. :)

Hoo

Tuki korvaamaton

Täällä sitä ollaan taas sairaalassa. Kolmas hoitokerta edessä.. Kyllä sitä aamulla taas itku pääsi, kun piti lähteä. Mieleen juolahti, että joku vielä valittaa maanantaiaamuisin töihin lähdöstä. Antaisin kaikkeni, että olisin tänäkin aamuna voinut lähteä töihin eikä syöpähoitoihin.

Olen moneen otteeseen puhunut mielen voimasta ja lähimmäisten tuesta. Tänäkin aamuna sain kyyneleet kuivattua, kun Koo lohdutti ja hoin itselleni, että on ihanaa tulla teveeksi, ihanaa tulla terveeksi, ihanaa tulla terveeksi. Vaikka kirosinkin, että enkö minä koskaan totu tähän hoitoon lähtemiseen, mutta samassa ajattelin, että voiko siihen tottuakkaan. Ei tämä ole sitä minun normaalia elämää. Tai on tämä tämän elämäntilanteen normaalia elämää, mutta ehkä tässäkin asiassa tullaan niihin tunteiden käsittelyyn. Tunteita tulee ja menee ja ne on vain käsiteltävä ja on oltava itselleen armelias tuntemaan juuri niin kuin siinä hetkessä tuntee.

Katsoin eilen Yle areenasta Aamusydämellä - ohjelman. Siinä kerrottiin kahdesta nuoresta syöpään sairastuneesta henkilöstä. He kertoivat, että kuinka heistä tuntui sairastaessaan, että on aivan yksin sairautensa kanssa. He eivät tarkoittaneet sosiaalisesti yksin vaan henkisesti yksin nuorena sairastajana kaikkien vanhempien ihmisten joukossa. "Näissä piireissä", kun keski-ikä lähentelee kiistatta 65 vuotta kuin minun ikää.

Olen maailman kiitollisin läheisistäni ja heidän tuesta, koska sitä olen todella saanut kaikin mahdollisin tavoin. Tulen olemaan siitä avusta ja tuesta kiitollinen lopun elämää, enkä pysty sitä onnellisuuden määrää edes sanoin kuvaamaan, kuinka paljon se mekitsee minulle.

Olen todella onnekas, kun minulla on maailman huomaavaisin ja lämminsydämisin aviomies Koo. Hän jaksaa olla rinnallani ja auttaa minut jaloilleen kerta toisensa jälkeen. Niin myötä- kuin vastamäessä ja niin valtavan suurella rakkaudella, ettei sitä voi edes käsittää. 

Olen myös todella onnekas, koska minulla on mailman paras äiti. Äiti auttaa oli hätä suuri tai pieni ja seisoo aina rinnalla. Puolustaa lastaan kuin karhuemo ja ajattelee aina lapsensa parasta. Sitä äidinrakkautta ei voi sanoin kuvailla, mutta tunnen sen sydämessäni.

Kiitettävät ihmiset eivät suinkaan lopu tähän, mutta Koo ja äiti nyt ovat luonnollisesti ne maailman tärkeimmät ja kaikkein läheisimmät. Heitä en voi lakata kiittämästä koskaan heidän suuresta voimasta, jota he antavat minulle. Haluan totta kai kiittää kaikkia muitakin, jotka ovat olleet hengessä mukana ja rinnallani kulkiessani tätä matkaa. Teidänkin tuki antaa minulle todella paljon voimia tulevaan. Kiitos <3

Palaten Aamusydämellä ohjelmaan. Pystyin samaistumaan haastateltaviin henkilöihin juurikin siinä, kuinkan heistä tuntui, että he ovat yksin ainoana sairastajana vanhusten keskellä. Vaikka itsekin pidän todella paljon vanhemmista ihmisistä ja tulen hyvin toimeen myös heidän kanssa niin jollain tavalla heidän seurassaan olo tulee välillä väistämättäkin kovin lohduttomaksi, Heille, kun elämä on jo kerennyt antaa niin paljon niin jollain tavoin he ovat sairautensa omia. Itse, kun en yhtään halua olla edelleenkään sairauteni oma vaan haluan jatkaa elämää niin normaalisti, kun se vain tässä elämäntilanteessa on mahdollista.

Olen paljon miettinyt vertaistukea ja sen piiriin hakeutumista. On minulla jo keinotkin siihen, mutten ole vielä vain saanut aikaiseksi.. Faktahan on asiassa kuin asiassa se, että vain henkilö, joka on kokenut vastaavaa pystyy ymmärtämään toista ihmistä. Ei niitä suuria tunteita ja vellovia mielialoja osaa selittää niin tarkoin, että toinen henkilö, joka ei ole sairastanut voisi täysin ymmärtää. Omaa mieltäni on helpottanut paljon syöpää käsittelevät ohjelmat, koska niissä haastateltavat henkilöt ovat puhuneet juurikin niitä samoja asioista, mitä oma mieli on käynyt läpi. 

Taannoin tuli toinenkin ohjelma nimeltään Pahan jälkeen. Siinä kerrottiin tarina syövästä selvinneestä henkilöstä. Voin lämpimästi suositella näitä kahta edellämainittua ohjelmaa, koska niissä kerrotaan juurikin niitä asioista, mitä syöpää sairastava käy läpi. Ehkä tällä tavalla myös muut voivat ymmärtää edes hiukan, mitä sairaus tuo tullessaan ja mitä kaikkea sitä joutuu käymään läpi kaiken tämän keskellä. Lopputulema joka tapauksessa on se, etten kaipaa muilta mitään muuta kuin normaalia elämää ympärilläni ja läsnäoloa omana itsenään. Pidä vain kädestä. <3

Hoo 

Kuka puhuu?

Viime päivinä olen tosi paljon miettinyt tätä ihmeellistä elämää. Miksi kaikkea tapahtuu, miten tapahtuu ja mitä niistä seuraa? Päässä on pyörinyt niin paljon ajatuksia, että välillä ne tahtoo mennä solmuun. Välillä taas tuntuu, että mielessä komeilee kirkkaana vastauksia, että miksi mikäkin asia on tapahtunut. Mieli on kyllä todella ihmellinen.

Ennen kaikkea olen kuluvan viikon aikana nauttinut vapaudesta. Vaikka olen helvetin sidoksissa tähän sairauteen niin nyt kun olen saanut olla kotona ja tehdä niin kuin itse haluan niin vapauden merkitys on korostunut tosi paljon. Yksi päivä, kun jaksoin taas pitkästä aika lähteä lenkille niin nautin suunnattomasti, kun pystyin menemään mihin halusin ja olla ulkona. Suhasin edes takas lutakon satamaan rakennettuja portaita, koska mä voin, kun ei ole tippaletkua ja telinettä hidastamassa kulkemista.

Olen lukenut nyt todella mielenkiintoista kirjaa nimeltä Syövästä voi selviytyä, Kelly A. Turner. Siinä kirjassa on kerrottu tarinoita ihmisistä, jotka ovat saaneet "kuolemantuomion", koska mitään ei ole sairauden voittamiseksi ollut enää tehtävissä. Kaikesta huolimatta he ovat ryhtyneet kantamaan itse omasta terveydestään vastuuta, kun lääketiede siihen ei ole enää pystynyt. Yksi henkilö on muuttanut ruokailutottumuksensa, yksi vähentänyt elämästään stressitekijöitä, yksi ruennut kuuntelemaan sisäistä ääntään... yms. Kaikissa tarinoissa tähän mennessä on ollut yksi yhdistävä tekijä: Kuuntele itseäsi ja palvele mieltäsi.

Yksi tarina kosketti erityisesti, jossa kerrottiin naisesta, joka oli mystisesti sairastanut pitkittynyttä yskää. Hän kävi lääkärissä monet monituiset kerrat, kokeili eri lääkkeitä ja testasi kaikkea mahdollista, muttei yskä hellittänyt. Lopulta monien tutkimuksien seurauksena häneltä löydettiin sisäelimistä kasvain ja naiselle aloitettiin voimakkaat hoidot. Hoitoja jatkettiin kaikin keinoin niin kauan kunnes syöpäsolut olivat levinneet jo niin, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Nainen laitettiin kotiin ja lääkärit tiesivät, ettei nainen pysty selviytymään tästä hengissä, kuin pari kuukautta. 

Nainen oli päättänyt toisin ja päätti ottaa itse vastuun terveydestään. Hän päätti jättää työnsä, josta hän ei ollut pitänyt aikoihin. Hän päätti rauhoittaa elämänsä itselleen, koska oli aina aiemmin tehnyt hyvää vain muille, muttei itselleen. Nainen päätti myös rueta kuuntelemaan sisäistä ääntään, intuiitiota. Hänen mielensä keveni valtavasti ja elämänlaatu parantui niin hänellä itsellään kuin lähimmäisillä, koska he vaistosivat, että nainen voi huomattavasti paremmin. 

Meni kuukausi, toinen ja kolmaskin. Nainen huomasi, että yskä on poistunut ja hänen olonsa toden totta on huomattavasti parempi, vaikkakin voimakkaat hoidot tuntuivat hänen kehossaan edelleen. Hän päätti jatkaa valitsemaansa polkua ja niin koitti kevät pitkän talven jälkeen. Tuolloin nainen päätti mennä lääkäriin ja pyytää, että hänet tutkittaisiin, että mitä hänen kehonsa sisällä on tapahtunut.

Ensinnäkin lääkärit olivat ihmeissään, että nainen oli edes hengissä ja toisekseen tottahan he halusivat sormet syyhyten tutkia hänet. Oli tapahtunut ihme. Naisen kehosta syöpäsolut olivat vähentyneet puoleen ja tilanne hänen kohdallaan näytti huomattavasti paremmalta. Lääkärit olivat ihmetelleet, että mitä hän oli tehnyt? Nainen vastasi, että hän muuti elämänsä sellaiseksi, että hänen on siinä hyvä olla. Kuunteli itseään ja antoi itselleen aikaa sekä ennen kaikkea luotti intuiitioonsa.

Jo arvata saattaa, että tämä(kin) kirjan tarina päättyi onnellisesti ja nainen selviytyi lohduttomasta kuolemantuomiosta vaihtoehtoisten hoitojen avulla. Voin lämpimästi suositella, tätä kirjaa, koska tämä kirja ei ole vain syöpää sairastaville sellainen "hihhuliopus" vaan tässä kirjassa on oikeasti sanomaa ihan ylipäätään elämään.

En tietenkään tarkoita tällä kertomuksella, että olisin itse hyppäämässä pois lääketieteen kelkasta. Luotan kyllä 100%:sti siihen, että lääketieteen avulla saan terveyteni takaisin. Mutta ymmärrän entistäkin vahvemmin myös sen, että omilla ajatuksialla ja teoilla on valtavan suuri merkitys siinä, että paranemiseni tapahtuu parhain mahdollisin tavoin. Myös syöpälääkärini antoi hoitojen alussa minulle yhden neuvon. Että pitäisin mielen niin positiivisena, kuin se on mahdollista ja tekisin itselleni mieluisia asioita. Sitä olen kyllä todella toteuttanut niin paljon, kun se on vain ollut mahdollista.:)

Kirjan tarina kolahti, koska myös minulla kehoni on kyllä viestinyt minulle, että jotain on vialla. Olen vain jatkanut höyrypäisenä sitä hurjaa arkeani, joka on ollut kyllä viimeistä minuttia myötä täynnä kaikenlaista. Nyt olen oppinut, että kehoni pitää minusta huolen, vaikka pää itsepintaisesti yrittääkin vääntää minua äärimmäisiin suorituksiin ja venymisiin. Jatkossa kunnioitan kehoni antamia viestejä ja annan itselleni aikaa enkä pakota, jos jokin ei tunnu hyvältä. Kuuntele siis itseäsi, kyllä sinä, jos joku tiedät, että mikä on sinulle parhaaksi.

Hoo

Hetki lyö

Phöh. Eilisen perjantain "kunniaks" peruuteltiin sitten taas.. :/ Mulla oli aamulla kuuden aikaan taas kuumetta 37.9. Hoitaja kehotti ottamaan panacodin, jonka olin illalla jättänyt ottamatta, koska pärjäsin ihan hyvin luukipujen kans. Yritin pistää hanttiin, että eikö se kuume nyt kevyemmälläkin lääkkeellä laskis ja kun pärjään kipujen kans ihan hyvin. "Mutta, kun kyllä sinun nyt kannattaisi ottaa se lääke." No prkl, otetaan sitten.

Nukahdin hetki lääkkeen oton jälkeen kuin nuijanukutukseen. Heräsin välillä vain vähän, kun verikokeet käytiin ottamassa ja puurolähetti toi aamupalaa.

Minulle oli tilattu ambulansikyyti aamuksi, kun minut vietiin vielä tutkimuksiin kätilöopistolle Helsinkiin. Infektion aiheuttaja oli vielä hiukan epäselvä, joten tilanne oli siis tutkittava vielä. Heräsin ihan sekavana, kun kyyti tuli hakemaan minua. No ei siinä auttanut, kun lähtee matkaan vaikka tuntui, että nukahan pystyyn ja olo oli vähän öllö.

Mulle laitettiin hengityssuojain kasvoille infektioriskin vuoksi ja tippaletku tuli mukana, koska mua nyt on nesteytetty suonen sisäisesti koko ajan. Lanssimiehet tarjos pyörätuolia, mutten hyväksynyt kyytiä, koska halusin kävellä ite. Niin me mentiin peräkanaa niin että toinen lanssikavereista "talutti" mua tippaletkun päässä. Vitsailinkin, että meinaatteko, että karkaan, jos päästätte täysin vapaalle jalalle. ;)

Kättärillä mulle sitten järjestettiin oma huone, joka oli lääkärin tutkimushuone, johon mulle kärrättiin sänky. Nukuin, nukuin ja nukuin.. Lopulta lääkärit tuli tutkimaan mut noin kolmen tunnin oottelun jälkeen.

Infektion syy varmistui ja se osoittautui mahaleikkauksen jälkikomplikaatioksi. Hematologinen infektio, eli sisäinen pieni verenvuoto leikkausalueella. Pöpöjen on hyvä kiinnittyä tällaisiin kohtiin ja tulehdus oli pikku hiljaa muhinut lopulta aiheuttaen kovan kuumeen.

Noh, pääasia, että syy tähän kaikkeen löytyi lopulta ja pystyttiin varmistumaan siitä, että mun antibiootit on nyt varmasti ne oikeat. Aikamoisella hevoskuurilla ne menee nyt jonkin aikaa, että pöpöt saadaan varmasti nuserrettua. Sehän tästä tulee seuraamaan, että mun hoitoaikataulu viivästyy..

Lanssi tuli hakemaan mut, kun kaikki oli kättärillä valmista. Katsoin sängystä ylös noustessani kauhistuneena, kun ne lanssin tyypit oli tullut ihan paareilla hakemaan mua. Ilmoitin välittömästi, että pystyn kyllä itse kävelemään. "No me mahutaan kato paremmin autoon, kun laitetaan sut paareihin." Ai, että mua suututti, kun ne käski mut siihen makamaan. Vaikka olin ihan unentokkurassa niin ei se nyt sitä tarkoita, etten pysty itse toimimaan. Kaiken huippuna, kun päästiin perille, ne kärräs mut niillä hemmetin paareilla mun huoneen ovelle saakka. Mielenosoitukseks irrotin itteni ja oikeen pomppasin paareilta pois ja kävelin huoneeseeni. Pitäkää tunkkinne, en minä mikään avuton ole!

Ja yäk.. Sitten se alko. Jo siellä lanssissa, köytettynä paareihin, mulle rupes nousemaan vaan se etova olo. Kun olin hetken maannut sängyssäni niin yhtäkkiä oksennus lensi kaaressa. Ihan hirvee olo.

Onneks sain äkkiä pahoinvointilääkettä ja sitten nukuinkin taas vaihteeks pari tuntia. Unien jälkeen olo rupesi kohenemaan ja tässä vaiheessa olikin kohta jo mentävä nukkumaan. Ja kyllä nukuinkin hyvin, koska olihan mulle väläytelty, että pääsisin kotiin lauantaina.

No nyt on sitten se lauantai ja minä oon oottanu jo aamu kuudesta asti, että millon ne päästää mut kotiin. En uskaltanut vielä aiemmin juhlia kotiin pääsyä, koska näistä lupauksista nyt ei ikinä tiiä, koska jos sitten tuleekin jotain.. MUTTA NYT! Nyt lääkäri kävi sanomassa, että kyllä minut kotiutetaan tänään. Nyt vain oottelen kaikki paperit ja reseptit mukaan ja adios! Perävalot vilahtaa muuten niin vikkelään, että lännennopein mieskin jää kakkoseks. :D Jaujau!

Ja niin koitti vapaus!! :D

Hoo

Baby steps

HUH! Niin se elämä vaan rupee taas hiukan voittamaan! Viime yö meni ihan harakoille, kun hikoilin pahaa pois ja kärvistelin luukivuissa. Saattaa kuulostaa kurjalta, mutta itsehän olin vallan mielissään!:) Tiesin, että hikoilu johtuu kuumeen alenemisesta ja luukivut siitä, että mun pienokaiset valkosolut on jaksanut rueta kasvamaan. Lopulta pyysin hoitajalta lääkettä, kun oli sitä mahdollisuus saada, että saisin edes muutaman tunnin unta luiden vihlomiselta.

Aamulla heräsin paljon pirteämpänä, kuin mikään aamu tällä viikolla! Jos olinkin nukkunut lauantaista lähtien vain liikaa? No ehkä ei.. Silloin kroppa oli tosissaan niin rättipoikkiväsynyt, että ei se jaksanut muuta kun nukkua. Muutoin aamu alkoi normirutiineilla. Verikokeet ja sen jälkeen sitä näiden mysteeriksi osoittautunutta puuroa.

Ei todella ole haitannut näin jälkeenpäin, että jouduin paastoamaan maanantain ja tiistain, sillä parin aamun vellit on kyllä näyttäneet puolensa. Ruokaa sen enempää moittimatta, sen mysteeri jatkuu aina lounaasta, päivällisen kautta iltapalaan.;) Eilen olikin ihan parasta, kun Koo tuli illalla mun luokse ja toi mulle subin! Vieläpä 30cm footlongin chicken teriyakina! Muistakaa ne pienet ilot! Kun ne muistaa niin iloita saa monta kertaa päivässä aivan pienistä ja monesti niin kovin itsestäänselvistä asioista.

Aamuhoitajan tapaamisella mulla oli ihan hyvä kuti, että tästä taitaa tulla ihan hyvä päivä. Eka hyvä uutinen: Kuume oli laskenut! Jeee ne pirun monimutkikkaat ja vaikeastitavoiteltavat oikeat antibiootit rupeaakin löytymään. Siinä vaiheessa mieleeni juolahti, kun ystäväni V sanoi minulle kerran, että monesti tuska rupeaa helpottamaan silloin, kun omat voimat ovat jaksamisen suhteen kaikkein eniten koetuksella. Niin tälläkin kertaa! Tämä uutinen sai eilisen synkän mielen väistymään ja luomaan taas uskoa kirkkaana kohti tulevaa.

Kohta jo tulikin lääkäri kertomaan verikokeiden tuloksista. Toinen hyvä uutinen: Valkosolut olivat kasvaneet pikkiriikkisesti niin, että nyt ne pystyttiin ensimmäistä kertaa jo mittaamaan. Jee, hyvä valkkarit! Antibiootit olivat puolestaan aiheuttaneet sen, että mun punasolut eli trombosyytit olivat laskeneet. Sen vuoksi minulle oli saatava trombosyyttejä. Nyt istun tässä parhaillaan "tronbosyyttiletku laskimoportissa" ja mietin kiitollisena kaikkia niitä, jotka luovuttavat verta.:)

Tänään sain myös ensimmäistä kertaa mainintaan siitä, että pääsisin vielä kotiinkin jossain vaiheessa! Se nyt oli niin valtavan hyvä kolmas uutinen, että melkeen pakkasin jo laukkuni, puin ykköset päälle ja tilasin pirssin. Maltoin mieleni, koska tässä tilanteessa, tämän sairauden kanssa ei passaa rueta hekseleitä paukuttelemaan. On elettävä hetkessä ja nautittava aina niistä hyvistä hetkistä ja minähän nautin!:)

Hawaiji kesäkuu -16 <3

Hoo

Elefantin painon alla

Tää tuskien taival alkoi lauantaina silmäoireilla. En pystynyt avaamaan silmiä, kun oikeeta silmää vihlo ja poltti niin hirveesti. Oli pakko lähtee päivystykseen. Hoito, joka mulle annettiin viime viikolla, saattoi aiheuttaa silmäoireita. Taas kerran siis niitä lukuisia sivuvaikutuksia, joita sytostaattihoidot voi aiheuttaa. Hoitojen aikana verkkokalvoja suojeltiin silmätipoilla ja silloin kaikki menikin ihan ok. Tämä homma olikin sitten vasta sitä kuuluisaa alkusoittoa, vaikkakin tosi tuskasta se oli sekin.

Olin havainnut jo lauantaiaamuna päivystyksessä ollessa, että mua vihloo alavatsaan. En siihen kiinnittänyt sen enempää kuitenkaan huomiota, koska polte silmissä oli siinä vaiheessa paljon karseempaa.

Silmän polttelu rupesi onneks helpottamaan lauantai iltaan, kun lääkettä vaan nautti maksimit. Mahaa vihloi edelleen ja pissalla käynti oli tuskaa. Lähinnä nukuin koko lauantain, koska olo oli aivan naatti.

Kuume rupesi sitten pikku hiljaa hiipimään kuvioihin ja sekös se jo ennestään voimatonta oloa rupesi nusertamaan. Sain buranalla kuumeen pidettyä kuitenkin tuon syto-potilaan 38 asteen ERROR -rajan alapuolella. Hetkittäin olo oli jo ihan jees ja jaksoin jopa katsoa Velvetiä Netflixistä.

Meidän oli puhe lähteä Keravalle Koon luokse lauantaina heti mun pikku työpäiväni jälkeen. Jo edellisestä varmaan arvaa, että eipä minun pikkiriikkisestä työpäivästä tullut mitään ja Keravalle lähtöäkin oli mietittävä. Tahtotila Keravalle lähtöön oli, koska olin varannut itselleni peruukinsovitusajan Helsinkiin maanantaille. Sunnuntaina seurailtiin lämpöä ja lopulta iltapäivällä lähdimme ajelemaan Keravalle, koska mun olo oli ihan hyvä. Nukuin koko matkan. Vaikka olin nukkunut eilisenkin niin jostain sitä unta vain riitti.

Illalla se 38 astetta sitten meni rikki.. Minä makasin vapisten sohvalla ja pelkäsin, että mitä tästä nyt tulee. Koo selvitti urheasti, että mihin minut on vietävä hoidettavaksi. Voi kuinka minun sydämeeni sattui, kun näin kuinka hädissään Koo:kin oli.

Minut otettiin kiireellisenä sisään Peijaksen sairaalaan ja kokeet ja piikitykset alkoi välittömästi. Oli saatava nopeasti selville, että mistä kuume johtuu. Sytopotilaalla kuume pitäisi saada äkkiä laskemaan, koska valkosolut, eli "kehon oma vastustuskyky", eivät pysty tulehduksia tappamaan vaan voi aiheuttaa vielä paljon vakavampia infektioita. 

Noh, nyt on siis keskiviikko. Kuumetta oli juuri äsken mitattuna 38.5. Antibiootteja on mennyt ihan hurjat määrät ja sellaisia sortiltaan, että niiden pitäisi tappaa rikat ja rokat pihamailta. Minulla kuume vaan jyllää ja lääkäritkin ovat ihmeissään, että missä on vika ja miksi ei hyvät lääkkeet auta. 

Vatsan vihlominen liittyy tähän nyt jotenkin, mutta verikokeista ja ct-kuvasta ei löydetä tarkkaa varmuuttaa, että missä elimessä tulehdus jyllää.

Pari vikaa päivää on ollut kyllä niin hirveitä. Voimat ovat hetkittäin ihan loppu, kun korkea kuume sattuu joka solussa. Lääkettä ei saa määräänsä enempää antaa, koska antibiootit on niin kovat. Välillä on vain kärsittävä. Hirveintä kuumeen kourissa on ollut ne hetket, kun mun pään päälle, niskaan ja lantiolle ladotaan jääpusseja. Keho on saatava viilennettyä mekaanisesti, kun lääkkeitä ei voi antaa.

Kyllä tässä on ollut tunteetkin niin pinnalla ja itkut herkässä. Maanantai oli ehkä pahin, koska mikään antibiootti ei auttanut sitä vähääkään ja tutkimuksia vain sateli ja kaikki ympärilläni huokuivat epätietoisuutta. Koon kanssa oltiin tässä mun eristyshuoneessa ja katsottiin telkkarista nenäpäivän uusintaa. Yhtäkkiä meidän onnelliset ja niin kultaiset soinnut rupesi soimaan telkkarista. Meidän hääbiisi, eikä mikä tahansa vaan juuri se, jonka tahdissa kävelin äitin käsipuolessa alttarille heinäkuun 5. päivä 2014. Sydämessä vääntää, kun mietinkin sitä hetkeä, kun me vedet silmissä puristimme toisiamme käsistä ja kuuntelimme Coldplayn kaunista laulua telkkarista...<3 Meistä kumpikin varmasti ajatteli aivan samoja asioita...

Maanantaina sain myös ytävältäni voimabiisin, joka osoittautui kyllä enemmän kuin ajankohtaiseksi. Kuuntelin kappaletta monta kertaa ja mietin sanoja. Kyllä silloin moni hoitaja varmasti "ihmetteli", kun olin vähän väliä silmät täynnä kyyneliä ja paita märkänä kyyneltiploista. Mutta älä V huolestu, löysin kyllä biisin sanoman vaikka saattoikin kuulostaa, että se vain itketti minua. "Vielä se helpottaa."

https://www.youtube.com/watch?v=7DOd_gAb8F0

Hoo

Armelias itselleen

2/6 hoidosta kotiuduttu. Home sweet home <3 En ole vielä aiemmin kertonut sytostaattihoidoistani, joita on siis kerennyt olla tässä kuukauden sisällä kaksi kappaletta.

Ensimmäinen hoitokerta jännitti mua kovasti ja varmasti ihan luonnollista, koska kaikki oli niin uutta ja aika järkyttävää. Järkyttävää sen takia, kun kävi todelliseksi, kuinka paljon mun sisään pumpataan kaiken maailman myrkkyjä ja mitä kaikkea ne sitten mahtaa mulle aiheuttaa, koska jokaisella lääkkeellähän on omat sivuvaikutuksensa. Toisilla ne tulevat voimakkaampina, kun taas toinen ei välttämättä kärsi niistä juuri lainkaan. Minä, kun en ole aiemmin ottanut edes buranaa, jos päätä on pakottanut, koska en ole halunnut kehooni ylimääräisiä myrkkyjä. Olen ennemmin nukkunut seuraavana yönä pitkät unet ja juonut vielä vähän enenmmän vettä. Olen siis aina ollut oikea lääkenatsi. ;)

Ekasta sytokerrasta on nyt siis 3,5vk ja toisesta 2vrk. Mulle annetaan jatkossa aina kolmen viikon välein se järkyttävä myrkkymäärä suoraan suoneen, jos kaikki veriarvot ja yleisvointi sen vaan sallii. Todella toivon, ettei mutkia tule matkaan, koska noh... Ainahan ne viivästymiset pidentää myös sitä aikaa, että saisin terveyskultani takaisin. 

Mutta sen olen päättänyt, etten rupea murhetimaan aikaa, koska se on turhaa. Nyt mennään päivä kerrallaan ja nautin hyvistä hetkistä. Sitten kun niitä vähän huonompia hetkiä tulee tässä matkan varrella niin jaksan tarpoa ne läpi sillä, kun tiedän, että kyllä se hyvä päivä vielä joku päivä koittaa. Yhdessä ystäväni lähettämässä voimabiissä sanottiin todella osuvasti ja se lause jäikin heti sydämeeni. "Välillä saa murtua, muttei koskaan lannistua."

Positiivisella ajatuksenvoimalla on ihan hurjan suuri merkitys. Mutta sinä päivänä, kun on hankalaa niin totta vie mun on tosi vaikea saada ajatusta kirkastumaan, jos kivut ovat kovat tai huono vointisuus vaivaa. Positiivisuus korostuu sitten hyvinä päivinä, kun vaikeudet on voitettu. Miten sitä onkaan sitten niin kiitollinen, kun pystyy tekemään jotain sellaista, mikä on sitä omaa normaalia arkea. Se on niin ihanaa, että!:) Niinä päivinä pääni leijuu todella pilvissä ja oloni on suorastaan pidättelemätön!;)

Sen olen oppinut, että mitä hyvänsä tunteita pyörittelen mielessä niin ne on vain käytävä läpi. Palvelen siinä vain itseäni, kun annan mieleni olla tunteen vallassa ja näin ollen saan käsiteltyä vallitsevan tunteen siinä hetkessä, kun se on ajankohtainen. Silloin kun itkettää niin itke, kun naurattaa niin naura. Jos olo on tuskainen niin ole rauhassa, se menee kyllä ohi. Tai kun kipu on kovimmillaan niin lepää, sekin menee ohi.  Muistakaa ne elämän pienet ilot, niistä on kiitollisuus tehty.

En nyt näköjään ajautunutkaan kertomaan hoidoistani vaan tunteiden pyörteistä. Palaan hoitokertomukseen myöhemmin. Nyt minulla ei vain ollutkaan niistä mitään kerrottavaa, koska kuuntelen letkeäsointuisia tico-tico lattareita ja nään silmissäni vain kuumat beachit ja hulahula -hameet. Myrkkypussit jääköön johonkin toiseen postaukseen.

Hoo

Kruunauksen aika

Sunnuntai iltana se kauan pelätty ja odotettu hiustenleikkaus sitten tapahtui. Kävimme äitin ja Koon kanssa liikkeellä loihtimassa mulle uusi lookki. Hyvin harvaksi päässyt Einstein lookki sai väistyä ja Kekkonen tuli tilalle. 

Tukan leikkuu kaljuks ei ollut enää lainkaan musta mörrimöykky, kun sain jotenkin käsiteltyä asian menneellä viikolla. Tiukkaa sen kaljuusasian hyväksyminen teki, mutta niin minä vain sain ajatukseni kasattua ja selätettyä mustan mörrimöykyn. Ja kirjottaminen auttoi tässä hyväksymisprosessissa taas kerran.

Liikkeelle mennessä mua jännitti ihan hirveesti.. Tiesin, että tämä suuri hetki on koittanut ja kaikki pääni sisällä tehty työ oli nyt vietävä toteen. Työnjako meillä oli selvä, että äiti leikkaa mun pään toisen puolen ja Koo toisen. Sitten kävimmekin ahkerasti hommiin, kunhan olin vetänyt taas ensiksi punat huuliini.

Punatuissa huulissa minä istuin kampaajanpenkkiin ja "rentouduin". Niin kuin nyt yleensä kampaajalla käydessä tehdään.;) Maestrot aloittivat rohkeasti työnsä ja uhkuivat itsetuntoa, joten minunkin mieli rauhoittui.

Ensin hapsukaiseni oli lyhennettävä saksilla lyhyeen mittaan kauttaaltaan, ettei kone hirtä kiinni, koska päänahkani oli muutenkin jo tosi hellä. Sitten sain vielä hiusten pesun (ja kasvopesun, kun äiti-maestrolta nyt vaan pääsi hiukan lirahtelemaan vettä myös etupuollelle;)). Kyllä meitä nauratti!

Hiusten pesun jälkeen alkoi kone laulaa. Olin kyllä todella ylpeä kampaajistani, koska he tekivät todella tarkkaa työtä. He katselivat ja tarkkailivat leikkuun tulosta eri suunnista ja kulmista, että jäljestä tulee priimaa ja tasaista. Äitin koira Essi istui koko ajan mun sylissä ja katsoi ihmeissään, että mitä tässä oikein tapahtuu. Eläimet ovat kyllä ihmeellisiä, kun kyllä ne jotenkin aina ymmärtävät nämä ihmeelliset tilanteet ja haluavat parhaansa mukaan olla tukena.

Lopuin viimein, kun työ tuli valmiiksi niin viimeistelin itse ihan vain pari pientä kohtaa.;) Maestrojen hellään huomaan ja tarkkaan työskentelyyn olin kyllä valtavan tyytyväinen, mutta pitäähän nyt kampaajan aina päästä antamaan se viimeinen oma käden jälkensä. Kampaus kuin kampaus.;)

Siinä ne on, mun leikatut hiukset <3

Räpsimme kuvia koko hiustenleikkuun ajan ja muutama videokin piti kuvata. Loppujen lopuksi tosi kivoja muistoja, koska meillä oli oikeasti niin kivaa ja eihän niille maestrojen "välimallivariaatioille" voinut kun nauraa. 

Mutta viimeinen kuva oli kyllä paras! Olemme siinä liikkeen pesupaikoilla potretissa koko porukka, minä, Koo, äiti ja Essi. Me ihmiset olemme hyvin iloisen näköisiä ja Essi nuolee mun kaljua. Jes! Sain siis hyväksynnän myös mun uskolliselta päikkäripäivien karvakaverilta. <3

Ja niin, eihän se naisen kauneus ole vain hiuksista kiinni?! Kyllä itsensä voi kruunata monella muullakin tapaa. :)

Hoo

Pieni ankanpoikanen

Oi rakas päiväkirja, et arvaa mitä eilen illalla tapahtui?! Me naurettiin Koon kanssa ihan vedet silmissä, vatsalihakset krampissa ja pissat housussa. Ja et arvaa, että mille?! MUN LOOKILLE!

En itsekään siitä ihan hirveesti välitä, kun frisyyri näyttää lähinnä pähkähullulta professorilta tai hobittien niiltä rumilta olioilta, joilla on 15 karvaa päässä. Mutta mä näytän ihan sellaiselta tällä hetkellä. Voin kertoo, että joo nyt on tosi viehkee olo.;D

Eihän tälle lookille voi muuta, kun nauraa! Ja niin se mieli vaan muuttuu, enkä ois kyllä arvannu vielä viikko sitten, että sanon tän ääneen, mutta niin se tämäkin päivä vaan koitti. Ihan hirveesti ei kyllä harmita luopua tästä hobittilookista, koska väitän, että näytän tyylikkäämmältä ihan vaan kaljuna. Kyllä se karva kasvaa takasin sitten aikanaan.

Homma meni niin, että oli taas päivän pitänyt huivia ja mun olemattomia saparotumpsuja päässä. Menin illalla vessaan purkamaan kampaukseni ja harjasin taas tukan. Sitä karvaa lähti taas ihan jäätävästi. Tiesin, että Koo tulee kohta pesemään hampaat, joten hihkasin, että älä sitten säikähdä mua, kun tuut. Koo tuli rohkeasti vessaan ja repes nähdessään mut. Koo pyyteli kyllä kauheesti anteeks ja valitteli, ettei sais nauraa. Mua rupes naurattamaan ihan hillittömästi ja Koo uskalsi yhtyä mun nauruun, koska näin mä olin taas kerran päässyt tämänkin asian päälle. 

Ai hyvä tavaton, kun ei siitä naurusta meinannut tulla loppua. Napsittiin vaan kuvia ja läheteltiin niitä äitille. Äitiä nauratti kans ihan hiveesti, kun sekin kuuli ja näki, että nyt on hauskuus taas palannut tämänkin asian äärelle. Ja mitä rumaan pieneen ankan poikaan tulee niin näin se ankka kasvoi vissiin joutseneksi tai fenix-linnuksi, joka nousi ylväästi tuhkasta ja karisteli tomut töppösistään.

Lupasin kertoa edellisen tarinan loppuun, joten palataan siihen hetkeksi. Sitten on tämäkin asia taputeltu ja voin päästää siitä irti.

Sovimme Karin kanssa tapaamisen tekstiviestitse maanantaille ja menimme sinne äitin kanssa, koska en uskaltanut mennä enää yksin. Pelkäsin niin kuollakseni, että sama nöytyytys jatkuu.

Välittömästi, kun näin Karin vastassa kädet puuskassa ja tyly ilme naamalla niin arvasin, että tämä ei pääty hyvin..

Menimme yhdessä peruukkipuolelle ja ojensin Karille peruukin ja sanoin, ettei se nyt vain valitettavasti tunnu lainkaan omalta. Kari otti peruukin vastaan ja tuhahteli ärtyneesti. Jatkoin kuitenkin asiaani, koska olin päättänyt puhua suuni puhtaaksi.

Olin päättänyt, että sanon asiat niin kuin ne ovat ja sanat vain tulvivat sustani. Kiteytetysti sanomani meni jotenkin näin: "Minulle tuli perjantaina todella loukattu olo, koska kajosit minuun ja rupesit repimään hiuksia päästäni. Et edes kysynyt lupaa ja lopulta jouduinkin kieltämään sinua, että LOPETA. Mieleni on ollut todella maassa koko viikonlopun ja oloni on ihan murskattu ja nöyryytetty."

Vastaukseksi sain, että "Jaa, olen pahoillani. Sinusta on aiheutunut minulle ajanmenetystä ja postikuluja. Tämä asia oli nyt sitten tässä."
Minä kysyin aivan järkyttyneenä, että " Etkö todella meinaa enää palvella minua?"
Kari sanoi vain, että " En. Voit jatkaa jonkun muun kanssa."

Äiti nosti ääntään tässä vaiheessa ja sanoi Karille suoraan, että "Eihän tämä ole lainkaan liikemiesmäistä toimintaa, kuinka voit tehdä näin??"

Kari antoi tähän vastauksen lähtemällä kävelemään pois tilanteesta. KYLLÄ, hän oikeasti lähti vetämään pois huoneesta ja siinä me sitten äitin kanssa oltiin vedet silmissä kahdestaan.

Kohta peruukkitilaan tuli toinen työntekijä auttamaan. Hän tarjoutui kyllä oikein kiltisti palvelemaan meitä, mutta olin niin puulla päähän lyötynä, että pyysin työntekijää pyytämään Karin paikalle. Hän meni kysymään Karia takaisin paikalle, mutta kuulimme kyllä kuinka sermin takaa kantautui ponnekkaasti "EI, en tule."

Olimme niin järkyttyneitä, että eihän sitä hirveetä tilnnetta voi edes sanoin kuvailla.

Työntekijä yritti iloisesti ehdotella eri malleja peruukeista ja sovitteli niitä päähäni. Hän sentään kysyi, että saako koskea minuun. Olin paikalla vain kuorena, en oikeasti pystynyt käsittää, että tämä tilanne oli totta. Ja ei, hyvää peruukkia ei todellakaan löytynyt.

Lopulta pyysin liikkeen toisen omistajan paikalle keskustellaksemme, mitä tässä nyt on tapahtunut. Hän oli aivan järkyttynyt ja halasi minua ja äitiä monta kertaa ja pyyteli anteeksi. Hänen mielestä en olisi saanut joutua kokemaan moista. Noh, kiitos kauniista sanoista, mutta eihän ne helpottneet siinä tilanteessa yhtään, koska kaikki tuo karseus oli jo tapahtunut.

Lähdimme äitin kanssa lopulta liikkeestä tyhjin käsin pois ja vielä loppuhuipennus. Kari ei edes voinut sanoa heippoja. Hän vain seisoi kädet puuskassa ja katse nokkavana. Muut kyllä hyvästeli meidät.

Sydän hakkaa taas.. Voin sanoa suoraan, että vihaan sitä miestä niin sydämeni pohjasta. Päätin, etten haaskaa siihen julmaan mieheen enää yhtään ajatusta. Kari ei ole sen arvoinen. Jääköön hän omaan arvoonsa, joka on täysi nolla. Karmeaa sanoa toisesta ihmisestä näin, mutta vielä karmeampaa oli ne hirveät tunteet, joita koin kaiken tuon tapahtuneen myötä.

Mutta niin kuin jo aiemmin sanoin niin nyt fenix-lintu jatkaa entistä vahvempana tätä taisteluaan ja jättää moiset moukat taakseen. Minulla on paljon paremmat näköalat täällä fenix-linnun korkeudessa, kuin henkilöillä, jotka elävät ala-arvoisuudessaan.

I WILL BE STRONG!

Hoo

Ruma pieni ankanpoikanen

Kaikkihan tietävät tarinan rumasta pienestä ankanpojasta? Kuinka sitä pientä ankkaa kiusattiin, hyljeksittiin ja torjuttiin. Väkisinkin menee suu mutruun, kun edes mietin sitä tarinaa.

Noh, viimeisen viikon mieltäni on vaivannut todella paljon eräs asia, nimittäin hiustan lähtö syöpähoitojen vuoksi. Minulla on ollut ehkä hiukan sama olo kuin sillä pienellä ankanpojalla, vaikka en todella ole kokenut hyljeksintää tai torjuntaa. Kiusaamista puolestaan jouduin kokemaan, joka tapahtui reilu viikko sitten. Viime viikon perjantaina 28.10.16.

Olin tilannut muutama viikko sitten peruukkeja itselleni Kari V:n kautta, joten minulle oli sovittu sovitusaika viime viikon perjantaiksi...

Koko hiusten lähtö on koko ajan kummitellut mielessäni. Aluksi, kun sain tietää, että sairastan syöpää niin heti toinen ajatus kauhun jälkeen oli, että menetän hiukseni. Siitä hetkestä lähtien olen koko ajan jauhanut itselleni, että se on todellakin vain karvaa, kunhan saan terveyskultani takaisin. Ja tottakai olen edelleen sitä mieltä, mutta tuo yksi perjantai muutti kaiken.

...Menin sovitusti tapaamiseen Karin luokse. Hän kysyi heti ensimmäisenä, että joko minulta lähtee hiusta, koska olihan ensimmäisestä hoitokerrastani jo melkein kaksi viikkoa. Olin aamulla laittanut hiukseni töihin ja tuolloin sitä ei vielä lähtenyt mitenkään normaalia enempää, joten vastasin Karille että ei ole onneksi vielä lähtenyt.

Noh, seuraavaksi siirryimme peruukkihuoneeseen katsomaan  peruukkimalleja, mitä minulle oli tilattu. Siitä alkoi ensimmäinen järkytys, koska kolme mallia, jotka olivat näytillä eivät todellakaan näyttäneet yhtään siltä, mitä olin kuvitellut tilaavani. Aiemmin, kun olin ollut katselemassa mallilehtisiä painotin nimenomaan, että haluaisin jotain sellaista, mikä on lähellä omaani. Ja mielestäni lösinkin yhden sellaisen mallin ja se + sen tyyliset mallit laitettiin tilaukseen. En todella tiedä, että mistä ne oli minulle revitty, mitkä olivat näytillä. Jotenkin minulla oli jo tässä vaiheessa huijattu olo.

Tuijotin vain järkyttyneenä kolmea peruukkia, että näistäkö minun pitäisi nyt oikeasti valita? Kunnes tapahtui jotain niin järkyttävää, että juuri ja juuri pystyn siitä edelleenkään puhumaan.

Kari nappasi pöydältä harjan ja rupesi yhtäkkiä viuhtomaan harjalla tukkaani ja tokaisi naurahtaen, että ai ei vain lähde tukkaa? Kari näytti harjaa minulle ja se oli aivan täynnä hiuksiani. Minä siinä istun avuttomana ja niin järkyttyneenä tuijottaen karseita peruukkeja ja näkemääni harjaa, joka todella oli aivan täynnä hiuksiani. Kari nakkasi harjan nenäni eteen ja jatkoi samaa kiskomista sormillaan. Olin niin järkyttynyt ja vaivalloisesti korotin ääntäni, että "Lopeta! En halua, että sinä kiskot hiuksiani!"

Tästä eteenpäin en oikein muistakaan mitään, koska olin oikeasti niin satutettu ja shokissa.

En todellakaan halunnut laittaa yhtäkään peruukkia noista huonoista vaihtoehdoista päähäni ja vielä tämä kaikki, mitä olin juuri joutunut kokemaan. Minua oli nöyryytetty ja itsetuntoni oli juuri murskattu Karin toimesta. Kukaan, Ei kukaan ole koskaan tehnyt sitä niin pahasti ja satuttavasti.

Seuraavassa hetkessä olin yksi noista peruukeista kassissa lähdössä kotiin. Sanoin Karille vain, että ei minulla ole nyt rahaa eikä maksusitoomusta ja tulen myöhemmin maksamaan. En todella ajatellut siinä hetkessä niin. Halusin vain äkkiä pois tilanteesta.

Muistan vielä kuinka pyörin Torikulman eteisessä, kun meinasin jo samantien mennä takaisin palauttamaan peruukin, mutten pystynyt siihen. Lähdin vain äkkiä kotiin.

Kotona kerroin Koolle, mitä oli tapahtunut. En oikein muista sitäkään, mitä  hän sanoi. Varmasti yritti lohduttaa minua ja rohkaista, että kyllä se mukanani tuoma peruukkia on aivan hyvä. Vihasin sydämeni pohjasta sitä peruukkia jo siinä vaiheessa.

Soitin ystävälleni K:lle, joka on ollut töissä kampaamoalan tukussa, jossa on myös peruukkeja. Lähdimme K kanssa välittömästi hänen työpaikalleen. Otin myös tuon yököttävän peruukin mukaan, koska kai ajattelin, että jos en löydäkään maailmasta mitään muuta vaihtoehtoa. Tosin nyt ajateltuna olisin ennemmin kaljuna, kuin että olisin alentunut laittamaan sen päähäni.

K:n kanssa oloni rauhottui hetkeksi, kun näin, että parempia vaihtoehtoja on tarjolla. Halusin myö sovittaa peruukkeja ja tilasin yhden sovitukseen. K oli niin läsnä mun kanssa siinä tilanteessa, vaikka tilanne oli todella vaikea ja haikea. Kiitos K läsnäolostasi siinä sekavassa tilanteessa! <3

Sitten tuli ilta ja yö. Ajatukset päässä rupesi taas laukkaamaan, että kuinka kauhealta se tuntuikaan, kun Kari oli repinyt tukkaani irti. En saanut koko yönä nukuttua, koska ajatukseni olivat vain niin mustia ja ahdistavia. Tunne nöyryytyksestä, oman itsetunnon murskaamisesta, identiteetin menetyksestä ja loukkaamisesta sen kuin vahvistui, kun kello tikitti hiljalleen eteenpäin.

Loppujen lopuksi kiljuin ja huusin Koolle, koska tunteeni olivat jotenkin niin valtavan suuria ja pahoja. Seisoin aamuyöllä parvekkeella ja mietin, että nyt tuli viimeinen niitti arkkuun, en enää jaksa tätä paskaa. Kävelen järveen. En jaksa.

Tästä tunnevyörystä kertoo paljon se, kuinka en kertaakaan aiemmin ollut menettänyt yöuniani syövän takia, enkä kertaakaan ole ollut luovuttamassa. Nyt se tapahtui.

En tiedä, miten olisin selvinnyt ellei Koo olisi jaksanut sanoa minulle tuhat ja miljoona kertaa, että sinä selviät kyllä ja jaksat. Tämä ei saa lannistaa sinua.

Minua harmittaa, kun puhuin Koolle niin rumasti. Suustani vaan ryöppysi hirveitä sanoja, kiljuin ja huusin. Olin ihan hirviö. Silti Koo kannusti ja piti kädestä. Yritti parhaansa mukaan rauhotella ja tarjota olkapäätään.

En voi tässä hetkessä sanoa muuta kuin KIITOS JA ANTEEKSI Koo, Olet maailman tärkein ja rakkain. <3 Ilman sinua ei olisi minua. Pidit silloinkin kädestä.

Tämä tarina tulee jatkumaan vielä, mutta nyt sydän meinaa tulla rinnasta ulos niin jatkan tämän myöhemmin loppuun. Sen voin sanoa, että palautin peruukin.

Hoo

Veitsen terällä

Huh huh, nyt oon taas selvinnyt yhdestä leikkauksesta. Niitä on kerennytkin olla tässä kahden kuukauden sisällä kolme kappaletta. Tänäänhän homma meni jo kuin vanhalta tekijältä. 

Tässä matkan varrella on kerennyt "tottua" jos jonkin moisiin toimenpiteisiin niin vissiin myös näihin leikkauksiin voi ihminen tottua. Jokainen leikkaus on ollut hyvin erityylinen, mutta jokainen niistä on liittynyt tähän sairauteen. Milloin kasvaimen leikkausta, milloin vatsan sisuksien leikkelemistä ja viimeisimmäksi nyt "teleportin" asennusta.

Mua vähän nauratti äsken, kun vedin punat huuliin, että piristyisin ja saisin tehtyä jotain kivaa. Siitäpä tuli sitten mieleen, että tulenpas vähän höpisemään tänne näistä leikkauskokemuksistani.

Eka leikkaus oli kasvaimenpoisto, jota ei tosin tiedetty ennen leikkausta, että mikä tuo mystinen patti kainalossani oli. Tai olihan siitä arvelua, mutta eihän kukaan nyt minulle voinut sanoa, että se on mahdollisesti kasvain. Niin kuin ekassa tekstissä kirjoitin niin olin itse kyllä tiedostanut hyvinkin myös tämän vaihtoehdon.

Ensimmäinen leikkaus sujui hyvin. Muistan vain sen kuinka olkapääni olivat aivan eri tasoilla ja käteni ei noussut ylös leikkauksen jälkeen. Siitä toivuin vähän reilun viikon verran ja sittenhän olinkin jo reippaana tyttönä töissä. Muistan vielä, kun tikkienpoistajatäti kysyi minulta, että olenko todella menossa töihin suoraan tikkien poistosta. Siihen vain tuumasin, että joo oonhan mä tässä jo yli viikon lepäilly. Vissiin piti vähän ihmeenä, koska kampaajan työssäni joudun kannattelemaan käsiäni päivät pitkät ja kun käteni ei ollut vielä muutama päivä sitten noussut 30cm korkeammalle. Vitsailin, että istutan asiakkaat vaikka lattialle lotusasentoon, tuleepahan myös feng shuit kohdilleen.;)

Seuraavasta leikkauksesta jäikin sitten hiukan karummat muistijäljet, koska olin niin järkyttävän huonovointinen sen jälkeen ja muutenkin jälkiolot oli tosi tukalat. Vissiin oli kropalle vähän liikaa, kun tuli kaksi nukutusta noin kuukauden sisään. Noh, tästäkin aika kultaa muistot ja poppaskonsteilla ja lääkkeillä siitä selvisin kaikkineen kauheuksineen. Onneksi se on ohi.

Tänään minulle siis laitettiin laskimoportti, jonka nimesinkin teleportiksi, koska tämä on portti mun terveeseen tulevaisuuteen. Voi, kun voisin hypätä sinne porttiin samanlailla, kun siinä vanhassa sarjassa. Mikäs se nyt olikaan.. Tähtiportti!!! Se oli muuten hyvä sarja se, muistatko sen? Noh, kaikki aikanaan.

Portin asennus tehtiin puudutuksessa ja se mua vähän jännitti, kun en saisikaan sitä autuasta nuijanukutusta. Onneksi kaikesta tajuaminen veitsen alla ei ollukaan niin paha kokemus vaikka eihän siitä mihinkään pääse, etä kyllähän se kipeetä teki. Kävi myös hauska sattuma, kun leikkaussalissa tuli vastaan vanha tuttu sairaanhoitaja. Hän on ollut mun jokaisessa leikkauksessa ja nyt sanoinkin hänelle, että tää on vika leikkaus, nyt me ei nähdä näissä merkeissä pitkään aikaan.   

Heräämössä hoitaja, jos toinen kävi toivottavassa minulle paljon voimia ja tsempit matkalleni. Meinasin siinä itsekin hiukan herkistyä, kun näin ne ilmeet, kun he lukivat tarinaani koneelta ja lähestyivät minua sen jälkeen.  Kiitin ja kerroin olevani sissi.

Nyt kurkulla on hiukan ikävä tunne, kun putki kaulalta solisluun alapuolle tuntuu puhuessa ja nielastessa. Ehkä mulla senkin takia tuli tarve kirjoittamiselle, kun ei pysty höpöttämään.;) Mutta niin kuin sanottua, vika leikkaus ja nyt ei muuta, kun painetaan eteenpäin kuin mummo metrisessä lumessa, läpi harmaan kiven.

Hoo

100 kg höyheniä

Eilen, kun sain ensimmäisen tekstin kirjoitettua niin minulle tuli todella vapautunut olo. Sain jotain sisältäni ja mielestäni ikään kuin pois, kun sain asioita kirjoitettua. Läheiset vain jotenkin kummasti olivat hyvin tunteikkaina, kun annoin heille osoitteen ja pyysin heitä lukemaan. Eikä se mitään haittaa. Ei meistä kukaan jaksa olla aina vahva.

Jos jotain olen jo tähän mennessä oppinut niin tunteet on elettävä läpi, muuten ne jäävät painamaan mieltä. En odota keneltäkään kokoaikaista vahvaa asennetta, koska en jaksa itsekään olla koko ajan vahva. Eläkää tunteenne läpi minun tai ystävän kanssa tai itsekseen, näin pystytte käsittelemään asioita hetkessä, eikä silloin vasta, kun se on liian myöhäistä.

Ymmärrän tottakai, että tekstini oli heistä koskettava, koska kirjoitin sen suoraan sydämestä ja osittain se kertoi myös heidän tarinaa rinnallani. Sen meinaan tehdä jatkossakin, koska se puhdistaa mieltäni ja saa sydämeltä painolastia keveämmäksi.

Pahoittelen siis jo näin heti toisen tekstin kunniaksi läheisiäni, joiden "nessukustannukset" tulevat nousemaan.;) Mutta uskon, että te totutte ja ymmärrämme taas kerran paremmin toisiamme.

Enkä minä meinaa tähän päiväkirjaani kirjoittaa vain mustan sävyisiä sivuja, koska ei tämä elämä, kaikesta huolimatta, pelkästään mustaa ole. Elämään, kuten tähän päiväkirjaanikin kuuluu kaikki sateenkaaren värit. Kirjoitan kaikkea, mikä on elävästä elämästä. Elämän ilot ja surut, sateenkaaren kaikki värit.

Hoo

Lintu, joka ei osaa lentää

Mun puhelin rallattaa iloista edm-soittoääntäni. Miksi se nyt soi? Säikähdän puhelimeni sointia, kun näen, että numero on lankapuhelinnumero. Olen tekemässä asiakasta, joten en voi vastata nyt, koska pelkään tietäväni, että miksi minulle juuri tuo numero soittaa jo nyt.

Jatkan työni loppuun ihanan vanhemman rouvan kanssa tai oikestaan luojan kiitos olen saanut sen valmiiksi jo ennen tuota puhelinsoittoa. Viimeistelen asikkaan hiukset vapisevin käsin, rahastan hänet todella haparoiden, niin kuin en olisi koskaan käyttänyt maksupäätettä. Vaikka olen tuon saman rituaalin tehnyt jo monet kerrat koko 6,5 vuotisen urani aikana parturi-kampaajana, ja vieläpä omassa liikkeessä, joka on minulle tuttu ja turvallinen kuin kotini. Hyvästelen asiakkaan ja tuona hetkenä jo ääneni vapisee ja meinaa murtua, koska tiedän, että kohta minun on soitettava takaisin siihen numeroon. Katson haikeana, kun tuo ihana vanhempi rouva astelee säteilevänä ulos syksyn valoisaan puhuriin. Mieleni tulvii ajatuksia ja kummallisia ahdistavia tunteita. Minun on kohdattava ne.

Tuut, tuut, tuut, tuut... Kun odotan linjalla se aika tuntuu ikuisuudelta. Vihdoin lääkärini vastaa puheluuni ja keskustelu alkaa. "Patin tutkimuksissa paljastui se, mitä me pahoin pelkäsimme, Sinulta on löydetty lymfooma". Tuona hetkenä tuntui kuin olisin tippunut vuorenjyrkänteeltä alas suoraan asfalttiin tai kuinka olisin yhtäkkiä menettänyt uimataitoni, tai kuinka minulta olisi viety jalat alta, juuri kun lasken suksilla isoa alamäkeä. Kyyneleet alkoivat valua, kuin putouksena silmistäni ja tunsin oloni aivan murskatuksi. Vapisin ja itkin.

Minun ei tarvinnut kysyä lääkäriltä, että mitä se tarkoittaa, koska olin lukenut netistä jo niin paljon. Tiesin kyllä, mitä se tarkoittaa. Kysymykseni oli vain, että: Mikä se on lajiltaan? Olin lukenut niin paljon, että tiesin jopa sen, että kuinka lymfoomat jaetaan kahteen ryhmään ja näillä ryhmillä on alaryhmiä, ennusteeltaan ja olomuodoiltaan hyvin vaihtelevia.

Sain kysymykseeni vastauksen, että se on manttelisolulymfooma, joka on hyvin harvinainen ikäiselläni 27-vuotiaalla naisella.

Puhuin puhelun loppuun ja osasin jopa kysyä jotain lääkäriltä. Vapsisevin käsin kirjoitin muistiinpanoja ylös, jotta muistaisin edes jotakin, mitä lääkäri on minulle puhelimessa puhunut.

Puhelun jälkeen rakas työkaverini juoksi luokseni toimistoon, jossa olin ollut puhumassa tämän elämäni karmeimman puhelun. Hän oli kuullut puhelun, jota salaa toivoinkin, etten olisi aivan yksin. Muistan sen kuinka hänen silmänsä olivat niin itkuiset ja kuinka hän rutisti minua niin, että tuntui kuinka olisin pystynyt edes hetken olla vapisematta vaikka kyyneleet viilsivät silmissäni tuskaisesti.

Minun oli soitettava miehelleni ja äidille. En muista kummalle soitin ensin. Luultavasti Koolle, mutta hän ei tainnut vastata, koska hän oli töissä. Tiesin, että Koo soittaa minulle kyllä välittömästi, kun vain pystyy.

Sitten äidille. Pelkäsin soittoa, koska äiti. Äiti on aina tehnyt kaiken minun hyväkseni ja ollut minulle maailman tärkein, koska olemme aina asuneet kahdestaan koirani kanssa siihen saakka, kunnes muutin pois kotoa. Välimme on aina olleet todella ainutlaatuiset ja enemmän kuin pelkkä äiti-tytär suhde, koska olemme aina olleet kahdestaan. Sitä on vaikea selittää, mutta kaikki meidät tuntevat sen tietävät, mitä tarkoitan.

Kumpikin puhelu oli jollain tavalla helpottava. Nämä elämäni kaksi tärkeintä ihmistä saavat oloni rauhoittumaan, vaikka tieto siitä, että sairastan syöpää, oli noin 10 minuuttia vanha. Koo ja äiti lähtivät kumpikin välittömästi luokseni Jyväskylään. Siihen menisi aikaa, koska Koo asuu töiden vuoksi Keravalla ja äiti Pihtiputaalla. Mutta tieto siitä, että tiesin heidän olevan matkalla helpotti minua todella paljon.

Seuraavaksi minun sielunsisko, ystäväni ja yhtiökumppanini R tuli luokseni toimistoon järkyttyneenä ja taas kyyneleet vaan valuivat ja satuttivat. Hän rutisti minua niin lujasti, että pystyin taas hetken olla vapisematta kyynelehtien. Kohta meidän melkein koko mahtava tiimi oli alkerrassa kanssani ja itkimme yhdessä tätä järkyttävää uutista. Minua puristaa rintaa, jos edes mietin, että olisin joutunut olemaan tuona hetkenä yksin. Minulla oli onneksi välittäviä ihmisiä ympärilläni koko ajan, koska muuten en tiedä, mitä olisin tehnyt. Kiitos siitä teille, tiedättä kyllä <3

Minun oli soitettava myös isälleni, koska olin luvannut ilmoittaa, heti kun saan jotain tietoa. Iskä oli sattumalta onneksi juuri tuona päivänä Jyväskylässä käymässä ja sovimme, että näemme vielä tänään. Hänkin oli niin järkyttynyt ja huolestuneen kuuloinen puhelimessa..

Työkaverit peruivat minun sen päivän asikkaat ja lähdimme R kanssa meille. Menimme kävelylle satamaan. Päivä oli aurinkoinen ja lämmin, mutta tuuli puhalsi kovasti. Istuimme vain satamassa ja puhuimme. Suustani tuli sanoja paljon, mutten muista yhtään, että mitä puhuimme. Tuntui kuinka maailma ympärillämme olisi pysähtynyt. Onneksi olit R kanssani, koska se oli jotenkin "täydellistä" siihen karmivaan päivään, että sain istua kanssasi tuijottaen järveä ja lintuja sekä puhua ja odottaa, että Koo, äiti ja iskä tulisivat.

Ensin tuli iskä, sitten äiti ja sitten Koo. Jokaisen kohdalla murruin taas niihin satuttaviin kyyneliin ja tunsin oloni voimattomaksi, mutta jollain tavalla tunsin oloni turvalliseksi. Mieleeni jäi erityisesti se, kun Koo sanoi, että me selviämme tästä kyllä ja reivaamme vielä monet reivit, kunhan tämä on ohi.

Läheisten tuki on jotain niin korvaamatonta, etten osaa sitä sanoin kuvailla. Se on jotain niin rauhoittavaa, turvallista ja täynnä rakkautta. Minulla on maailman parhaimmat ja rakastavimmat läheiset, joiden seurassa saan voimaa niin paljon, koska he jaksavat seistä rinnallani vankkumatta.

Tästä alkoi tarinani ja taisteluni syöpää vastaan. Olen päättänyt voittaa tämän taistelun ja tulla maailman vahvimpana naisena maaliin! Täällä käyn ajatuksia ja kokemaani läpi, kirjoitan päiväkirjaa tai mitä ikinä mieleeni juolahtaa. Tämä oli vasta alkusoittoa, mutta jollain tavalla todella puhdistavaa. Jatkan tarinaani, koska sanottavaa minulla riittää. Paljon. Pidä vain kädestä.

Hoo