Täällä sitä ollaan taas sairaalassa. Kolmas hoitokerta edessä.. Kyllä sitä aamulla taas itku pääsi, kun piti lähteä. Mieleen juolahti, että joku vielä valittaa maanantaiaamuisin töihin lähdöstä. Antaisin kaikkeni, että olisin tänäkin aamuna voinut lähteä töihin eikä syöpähoitoihin.
Olen moneen otteeseen puhunut mielen voimasta ja lähimmäisten tuesta. Tänäkin aamuna sain kyyneleet kuivattua, kun Koo lohdutti ja hoin itselleni, että on ihanaa tulla teveeksi, ihanaa tulla terveeksi, ihanaa tulla terveeksi. Vaikka kirosinkin, että enkö minä koskaan totu tähän hoitoon lähtemiseen, mutta samassa ajattelin, että voiko siihen tottuakkaan. Ei tämä ole sitä minun normaalia elämää. Tai on tämä tämän elämäntilanteen normaalia elämää, mutta ehkä tässäkin asiassa tullaan niihin tunteiden käsittelyyn. Tunteita tulee ja menee ja ne on vain käsiteltävä ja on oltava itselleen armelias tuntemaan juuri niin kuin siinä hetkessä tuntee.
Katsoin eilen Yle areenasta Aamusydämellä - ohjelman. Siinä kerrottiin kahdesta nuoresta syöpään sairastuneesta henkilöstä. He kertoivat, että kuinka heistä tuntui sairastaessaan, että on aivan yksin sairautensa kanssa. He eivät tarkoittaneet sosiaalisesti yksin vaan henkisesti yksin nuorena sairastajana kaikkien vanhempien ihmisten joukossa. "Näissä piireissä", kun keski-ikä lähentelee kiistatta 65 vuotta kuin minun ikää.
Olen maailman kiitollisin läheisistäni ja heidän tuesta, koska sitä olen todella saanut kaikin mahdollisin tavoin. Tulen olemaan siitä avusta ja tuesta kiitollinen lopun elämää, enkä pysty sitä onnellisuuden määrää edes sanoin kuvaamaan, kuinka paljon se mekitsee minulle.
Olen todella onnekas, kun minulla on maailman huomaavaisin ja lämminsydämisin aviomies Koo. Hän jaksaa olla rinnallani ja auttaa minut jaloilleen kerta toisensa jälkeen. Niin myötä- kuin vastamäessä ja niin valtavan suurella rakkaudella, ettei sitä voi edes käsittää.
Olen myös todella onnekas, koska minulla on mailman paras äiti. Äiti auttaa oli hätä suuri tai pieni ja seisoo aina rinnalla. Puolustaa lastaan kuin karhuemo ja ajattelee aina lapsensa parasta. Sitä äidinrakkautta ei voi sanoin kuvailla, mutta tunnen sen sydämessäni.
Kiitettävät ihmiset eivät suinkaan lopu tähän, mutta Koo ja äiti nyt ovat luonnollisesti ne maailman tärkeimmät ja kaikkein läheisimmät. Heitä en voi lakata kiittämästä koskaan heidän suuresta voimasta, jota he antavat minulle. Haluan totta kai kiittää kaikkia muitakin, jotka ovat olleet hengessä mukana ja rinnallani kulkiessani tätä matkaa. Teidänkin tuki antaa minulle todella paljon voimia tulevaan. Kiitos <3
Palaten Aamusydämellä ohjelmaan. Pystyin samaistumaan haastateltaviin henkilöihin juurikin siinä, kuinkan heistä tuntui, että he ovat yksin ainoana sairastajana vanhusten keskellä. Vaikka itsekin pidän todella paljon vanhemmista ihmisistä ja tulen hyvin toimeen myös heidän kanssa niin jollain tavalla heidän seurassaan olo tulee välillä väistämättäkin kovin lohduttomaksi, Heille, kun elämä on jo kerennyt antaa niin paljon niin jollain tavoin he ovat sairautensa omia. Itse, kun en yhtään halua olla edelleenkään sairauteni oma vaan haluan jatkaa elämää niin normaalisti, kun se vain tässä elämäntilanteessa on mahdollista.
Olen paljon miettinyt vertaistukea ja sen piiriin hakeutumista. On minulla jo keinotkin siihen, mutten ole vielä vain saanut aikaiseksi.. Faktahan on asiassa kuin asiassa se, että vain henkilö, joka on kokenut vastaavaa pystyy ymmärtämään toista ihmistä. Ei niitä suuria tunteita ja vellovia mielialoja osaa selittää niin tarkoin, että toinen henkilö, joka ei ole sairastanut voisi täysin ymmärtää. Omaa mieltäni on helpottanut paljon syöpää käsittelevät ohjelmat, koska niissä haastateltavat henkilöt ovat puhuneet juurikin niitä samoja asioista, mitä oma mieli on käynyt läpi.
Taannoin tuli toinenkin ohjelma nimeltään Pahan jälkeen. Siinä kerrottiin tarina syövästä selvinneestä henkilöstä. Voin lämpimästi suositella näitä kahta edellämainittua ohjelmaa, koska niissä kerrotaan juurikin niitä asioista, mitä syöpää sairastava käy läpi. Ehkä tällä tavalla myös muut voivat ymmärtää edes hiukan, mitä sairaus tuo tullessaan ja mitä kaikkea sitä joutuu käymään läpi kaiken tämän keskellä. Lopputulema joka tapauksessa on se, etten kaipaa muilta mitään muuta kuin normaalia elämää ympärilläni ja läsnäoloa omana itsenään. Pidä vain kädestä. <3
Hoo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti