Vahva, mutta voimaton

Melkein viikko kulunut viime kirjoituksesta. Tuntuu kuin siitä olisi paljon pidempi aika.. 

Viikon voinnit on ollut tosi vaihtelevia. Ja jos totta puhutaan niin ei tässä ole ollut yhtäkään tosi helppoo päivää. Kyllä tämä sairaus tuo tullessaan niin ihme kolotuksia ja tuntemuksia niin henkisesti kuin fyyisesti, että kyllä tämä on aivan koko ajan aikamoista ristiaallokkoa.

Yksi ihan tosi kiva päivä ja vähiten "kolottava" päivä oli ehdottomasti viime lauantai. Olin tuona päivänä töissäkin muutaman tunnin ja olo oli kovin aikaan saava. On se ihmeellistä, miten niistä aiemmin niin arkisista asioista saa välillä niin hyvät fiilikset. 

Lauantai aamuna, kun laittauduin töihin niin jotekin oli ihan perhosia vatsan pohjassa, kun fiilistelin, mitä laitan päälle, mites tätä ripsaria laitettiinkaan, mitkäs korut laittaisin ja oisko tänään kiva laittaa ihan korkkarit. Ehkä mua jännitti myös sen takia, kun tiesin, ettei mulle tuleva asiakas tiedä tätä mun todellista tilannetta. Mitä, jos hän säikähtää? Jos en pystykään olemaan oma itseni? Ja entäs, jos en yhtäkkiä jaksakaan tehdä töitäni loppuun.

Jotenkin tällä hetkellä, kun suunnittelee tulevia juttuja, treffeja, tekemisiä tms. mitä vain niin aina joutuu miettimään, että entäs jos en jaksakaan. Ja siihenhän minä en ole todellakaan tottunut. Aina oon jaksanut, jos oon vaan päättänyt, että jotain teen tai touhuan. Oli kyseessä suurta tai pientä. Nyt ottaa välillä kyllä tosi paljon luonnon päälle, kun joutuu ottamaan myös sen huomioon, etten välttämättä aina jaksa. 

Tämä tilanne hankaloittaa tosi paljon suunnitelmien tekemistä, koska jokainen päivä on mentävä niin päivä kerrallaan ja kunkin päivän voinnin mukaan. Kokeilkaapa itse elää päivä kerrallaan. Hieno lause ja totta kai todella merkityksellinen sen vuoksi, koska eilistä on turha murehtia ja huomista ei vielä tiedä. Mutta ainahan meillä ihmisillä on suunnitelmia, jos jonkin laisia. Ei sen välttämättä tarvitse olla sen suurempaa, kun että menen huomenna kauppaan tai kuntoilemaan. Mutta tässä minun tilanteessa, kun nuo pienimmätkin suunnitelmat on tehtävä päivän voinnin mukaan. Välttämättä ei oikeasti jaksa mennä edes lähikauppaan, kun oikein särkee ja kolottaa. Tai kun sydän hakkaa hullun lailla pelkästään istuessa tai uni tulee vaikka kuinka oisit nukkunut viime yönä täydet 12h. Helpommin sanottu, kun tehty, että elä päivä kerrallaan.

Jaksoin hienosti lauantain työpäivän ja sen jälkeen minulla oli vielä energiaa vaikka hyr ja mycket! Energian määrästä kertoo paljon se, että päätin rueta leipomaan! Minä, jolla jauhopeukalo on keskellä kämmentä.;) Tai kai se on lähinnä sen takia keskellä kämmentä, kun keksin vaan niin paljon kaikkee muuta tekemistä, ettei leipomiselle jää aikaa. Noh nyt päätin todella ottaa härkää sarvista ja kokeilla leipasta anopin sämpylöitä. Ei enempää eikä vähempää! Uhmata nyt monen kymmenen vuoden kokenutta leipuria, mutta niin.. Just tällainen mä oon. Sitten, kun tehdään niin tehäänpä kunnolla, eikä ainakaan mennä sieltä, mistä aita on matalin.;) 
Voi vitsi, kun se leipominenkin oli kyllä niin kivaa. Kun tuntee saavansa jotain aikaiseksi ja tekevänsä hyvää niin kyllä sitä voikin tuntea taas itsensä tarpeelliseksi.

Maanantaina kävin verikokeissa. Koo tarjosi minulle kyllä moneen otteeseen kyytiä, mutta halusin kävellä. Olin kävellyt ehkä 10min niin oloni oli kuin olisin vetänyt 60 km:n hiihtolenkin. Se on ihan älytön tunne, kun meinaa voimat loppua siihen paikkaan ja sydän meinaa pamppailla rinnasta ulos ja tuskan hiki iskee. Noh, tottahan minä kävelin verikokeeseen ja takaisinkin, mutta joka ikisellä askeleella sitä mietti, että miksi en meinaa jaksaa. 

Kun pääsin lopulta kotiin niin Koo oli taas ihan huolissaan, että miksi en soittanut hakemaan, jos vointi oli heikko. Noh siksi, kun olin päättänyt, että jaksan. Ja jaksoin kyllä, mutta olotilassa ei ollut kyllä kehumista. Loppu päivä menikin niin vetämättömästi, että en ole ollut niin voimaton sen 60 km:n hiihtolenkinkään jälkeen.

Kai tässä ei auta taaskaan, kun se armeliaisuus itseä kohtaan. Siitä itseltään vaatimisesta on vaan niin pirun vaikea päästä eroon. Tai oppia siihen, että olisin vähempään tyytyväinen. Kai tässäkin asiassa harjoitus tekee mestarin? Tai ainakin toivon niin.

Ps. Sämpylät onnistui hienosti ja sain niistä jopa kehuja! Ehkä innostun toistekin leipomaan ja uhmaamaan jauhopeukaloani muuttamaan pois keskeltä kämmentä. Onhan se vain viitseliäisyydestä kiinni. ;)

Hoo