Vanha vuosi

Tänään on siis uudenvuodenaatto.. Varmaan yksi ikimuistoisimmista, mutta veikkaampa että tämä vuoden vaihde menee positiivisuusmittarin häntäpäähän. Oon siis edelleen sairalassa, enkä pääse pois tänään. En ehkä vielä huomennakaan, ylihuomisesta en tiedä. Sairaalasta pääsyn suhteen oon todellakin lopettanut haikailun. Pääsen sitten pois, kun oon kunnossa. En tarkoita, ettenkö pois pääsyä toivoisi ja odottaisi, mutta turha jatkuva toiveiden elättely tuntuu vaan masentavan niin elänpä siis hetkessä. Onhan se selvä se, että kun lupa heltiää lähtee täältä niin auton perävalot vilhataa muuten sitä vauhtia, ettei lännennopeinkaan kerkee kyytiin.

Tältä näyttää tämän vuoden juhlapaikka

Kummasti sitä näin vuoden viimeisenä päivänä ajatukset seilailee kuluneessa vuodessa. Parilla sanalla sanoen se on ollut kyllä elämäni yksi paras ja hirvein. Selailin tossa mun kalenteria ja olihan siellä merkintöjä, jos jonkin laisista kekkereistä ja touhuista, muutamia ihan ihme muistutuksia (joista en itekään ymmärtänyt, että mitähän ne muisutti:D), lomamatkoja, treenijuttuja melontareissusta (30km!;)) crossfitiin ja työhommia koulutuksista tapahtumiin sekä  lääkärinkäyntejä, leikkauksia, tutkimuksia, hoitopäiviä...yms.

Mun tämän vuoden eka puolikas oli oikeesti yksi elämäni parhaimmista! Paljon kaikenlaisia kivoja juttuja ja tasapainona leppoista, mutta kiireistä arkea. Viime vuonna vuosi vaihdettiin rennosti Keravalla Koon siskon ja hänen miehensä kanssa. Hyvää ruokaa ja juomaa ja sädetikkuja.:D Enpä olisi viime vuonna arvannut, missä vietän seuraavana vuonna aaton..

Tämän vuoden eka päivä oli mun ja Koon tärkeä päivä nimittäin 10 vuotta yhteisteistä matkaa tuli täyteen.<3 Tai siis kyllähän me ollaan tavattu jo joulukuunpuolella, mutta 1.1. me on alettu olee.;) Tapasimme muuten tasan kuukausi Mummon kuoleman jälkeen. 11.12.2005. Mummo oli aina todella tärkeä ja läheinen. Mummo sairasti pitkään syöpää ja lopulta sairaus uuvutti hänet 11.11.2005. Olen monet kerrat hämmästellyt sitä, että kun elämäni yksi tärkeimmistä henkilöistä nukkui pois niin miten voi olla mahdollista, että toinen tämän hetken elämäni tärkein ihminen tulee elämääni tasan kuukausi suuresta menetyksestä. Elämä on välillä ihmeellistä.

Käytiin treffeillä mm. luistelemassa rautatientorilla 1.1.16

Tammikuussa lähdettiin R kanssa ihan mahtavalla tyttöjen reissulle Thaikkuihin. Niin ihanan rentouttava kaksiviikkonen täynnä tyttöjen juttuja. Nautiskelua hyvästä ruuasta, ihanista maisemista, aamulenkkejä ja joogaa rannalla, pientä ja suurempaa saarta, tyttöskootterilla pöristelyä ristiin rastiin, hierontaa, rannalla oloa, kirjoja, unta, hierontaa ja hierontaa. Ahh, oli se ihana reissu!

Meidän eka paikka Railay, vai mikä se oli, mutta ihana se oli :D

Helmikuussa, heti tyttöjenreissulta palattuani alkoi hiihtokausi! Sitä kesti huhtikuun alkupuolelle saakka. Ai että niitä mahtavia hiihtoreissuja Koon kanssa. Viikonloput hupeni tuolloin entistäkin nopeemmin, kun ahnehittiin kilometrejä ja hiihtokertoja. Olin tosi ylpee itsestäni, kun sain hiihtomittariini 500km! Muutaman 50-60km "älä yllytä hullua" -reissun ne kilsat sisälsi. Ollaan me välillä kyllä aika kahjoja, mutta kyllä me ollaan sitten tyytyväisiäkin näistä kahjoista saavutuksista!;) Jospa mä pääsisin sitten ens talvena taas Koon kanssa hiihtämään. On kyllä ikävä niitä reissuja. :(

Mahtavia latuja!

Työthän tottakai kuului koko ajan kuvioihin ja olihan niitä paljon! Maaliskuussa se kova työn teko kuitenkin palkittiin, kun UNIK voitti vuoden paras label.m -kampaamo tittelin! Jeee Wohoo! Hyvä me, hyvä meidän joukkue! <3 Päästiin juhlistamaan tätä voittoa Emmagaalaan! Hienot kekkerit ja niiden jatkot.;) Oli se kyllä upee ilta ja mehän nautittiin ja juhlittiin pettämättömän kovasti, koska meidän jengi nyt on aina täysillä mukana kaikessa mihin lähtee.:D

Gaalasta ei löytynyt julkaisukelpoisia kuvia, joten kuva meidän puljusta :)

Treenit oli toinen juttu, mitkä kulki koko ajan arjessa mukana. Huhtikuussa kuitenkin kuvioihin tuli aivan uusi tuttavuus nimittäin pikajuoksu. Nää on taas näitä älä yllytä hullua hommia, mutta olihan sinne lähettävä, kun R houkutteli.;) Sanoinkin, ettei mulla oo mitään lahjoja juoksuhommiin, mutta ei kai niitä tuukkaan, jos ei lähe kokeilemaan. Ja ai vitsi, sekin homma oli kyllä niin hauskaa!:D Joka tiistai ja torstai me kirmattiin innoissaan lähtöviivalle ja harjoiteltiin, kuin huippu-urheilijat.;) Tätä kesti läpi kesän aina mun leikkauksiin asti.. Toivottavasti palaan vielä näihinkin juttuihin.

Paikoillanne, valmiit, HEP!

Toukokuussa tein oikeesti ihan hulluna töitä, koska kesäkuussa oli luvassa meidän unelmien reissu Jenkkeihin. Ja sitä se reissu todella olikin, yhtä onnen ilotulitusta, hengen haukkomista upeista kokemuksista ja rakkautta. Ekana oltiin viikon verran Havaijilla. Nautittiin olostamme kuin kaikki ois ollu unta. Se oli niin maaginen saari, että edelleen kun katson kuvia niin en tahdo uskoa, että siellä me olimme. <3 Havaijilta lensimme takaisin länsirannikolle ja sitten alkoi meidän roadtrip. Los Angeles-Grand Canyon-Las Vegas-Yousemite-San Fransisco-Los Angeles. Ajeltiin 4200km ja nähtiin niin upeita paikkoja, että huhei! Lisäksi pääsimme tanssimaan meidän reivikengät puhki Vegasissa järjestetyillä EDC festareilla. Sellaiset kekkerit, ettei hienoudella ollut mitään rajaa. Niin paljon raketteja, että näin tarkemmin ajateltuna mua ei haittaa yhtään vaikken nää tänään yhden yhtä rakettia.;) Reissu oli jotain niin upeeta, että saan siitä edelleen voimaa todella paljon. Tosin välillä kyllä myös haikeus iskee, koska tiedostan sen etten voi hetken moista reissua toteuttaa. Tai edes pienimuotoisempaa.. Noh, muistot elää eikä niitä kukaan voi viedä minulta pois.<3

Waikiki beach, kotiranta

Waikiki beach

Näitä postikortti maisemia oli Havaijilla paljon!

Ahh! <3

Sunset beach

Reissun jäkeen alkoi taas kova töiden teko, koska luottokortti oli fiilattu tappiin ja kesäkiireet painoi päälle. Samalla alkoi myös hiipiä nämä lääkärireissut kuvioihin. Kävin lääkärissä heinäkuussa näyttämässä kainalon pattia. Olin havainnut reissulla, että patti on mahdollisesti kasvanut ja tiedostin, että minun on mentävä tutkituttamaan se, kun kotiudun unelmien reissulta.. Ihan ensimmäisen kerranhan minä kävin patin takia lääkärissä jo lokakuussa 2015. Tuolloin tutkimukset jätettiin auttamattomasti kesken. Diegnoosiksi sanottiin vain, että se on vain ärtynyt imusolmukse, koska käytät antiperspiranttia ja sheivaat kainaloita ja lisäksi vedottiin nuoreen ikääni. Jep, jep.. Ja tässä sitä ollaan. 

Grand Canyon

Yosemite

Elokuussa sitten oli tutkimuksia ja lopulta silloin selvisi, että nyt ei ole kaikki aivan kunnossa. Muistan sen niin elävästi edelleen, kun olimme Hensingissä label.m:n mahtavassa koulutuksessa ja tiesin koko ajan, että koulutuksen jälkeen lääkäri soittaa minulle neulanäytteen tuloksista. Sekin oli kauhistuttava puhelu... Sen jälkeen tuli leikkauspäätös ja leikkaus toteutettiin lopulta 2.9.16. Elämäni kaikkein karmein puhelu tuli 13.9.16 ja siitä tämä helvetti alkoi.. Loppua ei ole vielä näkyvissä, mutta kärsimystä tälle matkalle on sattunut jo todella paljon. Tai ihan kun tämä matka nyt kovin iloista olisi missään vaiheessa, koska vaakakupissa painaa elämän ja kuoleman punnukset. Onneksi välillä on kuitenkin ollut parempiakin jaksoja ja hyviä päiviä. Niistä saa valtavasti voimaa tässä hurjassa taistelussa. Onneksi on maailman paras aviomies Koo ja maailman paras äiti ja kaikki muut uskoa ja voimaa luovat läheiset ja ystävät. Tämän matkan alussa lupasin seistä positiivisen taistelija lipun juurella, tuli mitä tuli. En olisi ikinä arvannut, että kuinka vaikeaa se voi olla. Välillä elämä antaa ja välillä se sitten ottaa. Aika rankasti. Onneksi meistä kukaan ei tiedä huomista.

Las Vegas

Los Angeles

San Fransisco

Tällä hetkellä mieleni ei ole läheskään niin maassa kuin vielä pari päivää sitten. Ei tässä ole annettau taaskaan paljon vaihtoehtoja niin ei se auta kun tyytyä kohtaloonsa. Nyt jaksan onneksi taas uskoa, että kyllä se minunkin onnen aika vielä tulee. Joku kaunis päivä. 

EDC ja tanssivat reivaajat

Tiedän tarkalleen toiveeni, jonka aion puolenyön aikaan esittää. En kerro sitä, ettei huono onni seuraa seuraavaa vuotta. Toivotan parempaa tulevaa vuotta 2017! Uskokaamme, että se on edeltäjäänsä armeliaampi. <3

Yosemite

Hoo

Petetty

Sitten, kun sitä lokaa tulee niin tulkoot sitten ihan kunnolla. Kuumetta on edelleen, mutta onneksi se ei enää nouse korkeeks kuumeeks. Pysyttelee lähinnä sinä 37.5 tietämillä. Jotenkin kärsin nyt tämän sairalassa olon, mutta huonoin uutinen ikinä tuli tänään. Sitä on tässä parin viikon aikana väläytelty, mutta "jos tai ehkä" ovat olleet lauseissa vielä mukana. Tänään ei ollut.

Kantasolusiirto. Se on ollut kaikkein pelottavin ja ahdistavin juttu koko ajan, koska olen tiennyt että se tulee sytostaattien jälkeen. Mitä kaikkea se on, en tarkalleen tiedä, mutta sen tiedän, että elämäni todella resetoidaan kantasolusiirron aikana ja se kestää viikkoja. Jotain tällaista olen kuullut siitä: Täysi eristys koko hoidon ajan, 38kg luuta ja nahkaa, kävelemään pitää opetella uudestaan, toipuminen vie paljon aikaa yms. muuta karmivaa.

Olen koko hoitojen ajan sanonut, että haluan kantasolusiirron Helsinkiin, koska Koo on siellä. Minulle jopa sanottiin aluksi, että ei hätää, se onnistuu yhdellä puhelin soitolla ja että läheisten tuki onkin äärimmäisen tärkeä toipumisen kannalta.. Noh, nyt viime hoitojen aikana lääkäri rupesi puhumaan, ettei hoitopaikkaa ole mahdollisesti saatavana Helsingissä, joten minut hoidettaisiin Kuopiossa. Jo tuo "mahdollisesti" -tieto musersi maailmani, koska Kuopiossa olisin niin yksin. Kaikki mun tuki ja turva on Keski-Etelä-Suomi akselilla. Ja ei, asiaa ei auta se, että aviopuolisoni asuu Keravalla ja meillä on toinen koti siellä.

Tänään lääkäri siis vahvisti tiedon, että kantasolusiirtopaikka on Kuopio. Tästä tiedosta seurasi välitön itku ja murtuminen. Olisi pitänyt pystyä vielä puolustamaan itseään, mutta eihän siitä mitään tullut. Kaiken huippu, kun lääkäri vain tuumasi, että eikö puolisosi voisi pitää vaikka lomaa silloin, kun olet hoidossa?! Mitä helvettiä?!!!!? Eikö näillä ole mitään todellisuudentajua?? Kuka nyt yhtäkkiä keskellä talvea voi päättää pitävänsä kaikki lomaviikkonsa, kun työt painaa päälle. Ja vaikka Koo voisi pitää lomaa niin, missä hän sitten asuisi ja olisipa sekin sitten kivaa, kun meidän elämä heitettäis vielä kolmannellekin paikkakunnalle. Kyllä näissä kahdessakin paikkakunnassa on ihan riittävästi reissaamista.

Tällä hetkellä en pysty lainkaan käsittelemään tätä asiaa. Mulla on niin petetty olo, että tekis mieli haistattaa koko hoitajakunnalle ja lähteä täältä vetämään. Minkä helvetin takia luvataan mitään, jos mitään lupauksia ei pystytä pitämään. Lopetan toivomisen ja uskon elättelyn. Ainakin tänään.

Hoo

Ei hyvää

Ajattelin, että seuraavan kerran, kun kirjoitan niin oon ihan onneni kukkuloilla. Saahan sitä ajatella.. Se on käynyt selväksi, ettei tässä missään satulandiassa eletä ja hyvien haltijoiden saa vain toivoa olevan olemassa.  Eihän tää nyt koskaan mene niin kun ois ajatellut saatikka toivonut. Risukasa on romuna, päivänsäteistä ei oo tietoakaan ja mielikin on nyt kyllä aivan paskana. That's my life.

Viime viikolla oli neljäs hoito ja se meni ihan hyvin. Perus pahat olot ja väsymykset siitä taas tuli, mutta ei ennen joulua mitään sen kummempaa. Tapaninpäivän vastaisena yönä tunsin, että olotila alkoi heikkenemään. Tapaninpäivän aamuna oli pientä lämpöä ja se seilasi sitten eiliseen asti koko ajan siinä 37 huonommalla puolella. Eilen illalla se 38 astetta sitten taas pamahti mittarista.

Kävin eilen aamulla verikokeissa ja lääkäri soittelikin jo aamupäivällä perääni, että arvot ovat todella huonot ja mahdollisesti täytyy taas siirtää minulle trombosyyttejä. Jo siinä vaiheessa mua harmitti ihan tosi kovasti, koska äiti oli tullut hakemaan mua Pihtiputaalle. Lääkäri vain tuumasi, ettei nyt kannata lähteä, koska tilanne voi huonontua, jolloin on tultava osastolle. Oon oikeesti ihan koko syksyn / alkutalven haaveillut, että pääsisin käymään kotona. Aina on kuitenkin ollut jotain esteitä.. Kokeita, tutkimuksia, hoitoviikkoja yms. En ole päässyt menemään. Nyt oltiin suunniteltu tätä pitspöök -keikkaa jo ennen joulua ja oikeesti ootin tosi kovasti, että vihdoin pääsisin käymään kotona ja äitikin olisi lomalla.

Niin kuin aiemmin sanoin niin eihän tässä hommassa mikään mene niin kuin toivoo. Täällä mä nyt makaan sairaalassa toista yötä, eikä kotiin pääsystä ole vielä tietoakaan. Kuume seilaa edelleen ja veriarvot on surkeat. Pöpö tuli ja nujersi mut taas murskaks muiden armoille. Keräillään niitä luun kappaleita sitten varmaan taas ensi vuoden puolella ja yritän taas saada sen kuuluisan taistelija -asenteen päälle. Nyt en jaksa.

Hoo

Auringonpaiste risukasassa

Kyllä nyt on hyvä mieli! Eilinen päivä oli pitkästä aikaa ihanan erilainen ja sekös se piristi mieltä. :) Jollekin ei ole homma eikä mikään kierrellä kaupungilla tai olla päivä töissä tai viettää aikaa jossain paikassa, missä et nyt pääse milloin vain lepäämään. Mutta minulle eilinen päivä ja jaksaminen oli tosi iso juttu!:)

Aamun aloittelin rauhaksiin kotosalla. Söin aamupalaa, joogasin, hoidin muutaman rästissä olleen asian ja lähdin 12 aikaan Helsinkiin. Tarkoituksena oli treffata ystävää, kierrellä kaupungilla ja käydä syömässä. Sovimme M kanssa edellisenä päivänä, että jos minulla vain on jaksamista niin näkisimme Helsingissä ja touhuaisimme em. juttuja. Mua jännittää aina nää sovitut jutut, koska ikinä ei tiiä, jos vointi ei olekkaan hyvä. Ja vaikka tiedän, että ystävät eivät pahastu vaikka joutuisin perumaan viime hetkellä niin omaa mieltä ne peruuntuneet treffit harmittaa ihan tosi kovasti. On vaan niin tylsä joutua pettymään ja "alistua" sairaudelle, ellei jaksakaan. Mutta juojan kiitos näitä hyviä päiviä mahtuu välillä väliin ja jaksaa touhuta aivan, kuten aina ennenkin.

Siinä kun pingoin kauheeta kyytiä junalle niin mietin, että enpäs ois vielä muutama päivä sitten pystynyt kävelemään sillä vauhdilla. Tai oisin pystynyt, mutta tiiän, että siitä ois seurannut hirveet sydämen tykytykset ja maailma ois pyöriny ympärillä kuin karuselli ja luutavasti myös heikotus ois tullut.

Junaan astuessa ekana mietin, että mihin istuisin. Vieruskaveri oli valittava sillä perusteella, että kuka näyttää siltä, ettei sairasta flunssaa. Tällä hetkellä, kun ohjeena on, ettei flunssaisten kanssa kannata treffailla,. Minun riski saada tartunta on todella todennäköinen, koska vastustuskykyni on huono. Yleiset paikat, kun ovat oikeita baktreeripesiä verronkin näin flunssa-aikana.

Kiertelin kauppoja jonkin aikaa ennen ystävän tapaamista. Oli niin voimauttavaa olla ihmisten ilmoilla vaikkakin koko ajan jouduin tarkatstelemaan ympärillä olevia ihmisiä, että pärskiikö he, pitääkö mun luikkia karkuun jonkun yskänpuuskaa, pidättää hengitystä, mitä ikinä.. Tälläkin tapaa sairaus kulkee alitajuntaisesti koko ajan mukana. Pakko miettiä koko ajan, ettei riskeeraa itseään liikaa, ettei nyt vaan tule mitään takapakkia. Joku voisi sanoa, että pysyisit sitten kotona, mutta ei. Siellä pöpöiltä piilottelu käy todella mielen päälle.

Näimme M kanssa kaupungilla, kun hän pääsi paikalle. Ai että oli ihana nähdä, koska kaikki oli tietyllä tapaa niin kuin aina ennekin. Oli ihana olla ihan uusissa maisemissa ja viettää rennosti aikaa. Sanoinkin eilen, että jopa unohdin välillä koko sairauden. Kiitos hyvän seuran. <3

Ihan parasta oli, kun olimme joulumarkkinoilla ja M sanoi, että tuolla on karuselli, johon pääsee veloituksetta. No tottahan me sinne sitten mennään! Siinä me sitten lapsenmielisesti ja silmät loistaen kirmattiin jonoon. Minä tuumasin siinä jonossa vaan, että ai kauhee meneekö se noin kovaa ympäri, tuleekohan mulle paha olo..? M siihen, että pystytkö sinä oikeesti menemään, ettei nyt vaan tule mitään? Minä kuittasin, että mulla on pahoinvointilääkettä mukana, että kyllähän me nyt senkin uhalla karuselliin mennään sen kerran, kun täällä ollaan!

Ja niin me mentiin. Just ennen kun oltiin pääsemässä sisään niin pari lasta kysyi meiltä, että ai ootteko tekin jonossa? Aikeemme oli vankkumaton, joten vastasimme, että kyllä me ollaan. Vissiin himoitsivat eturivin paikkoja, mutta tällä kertaa me pidimme puolemme.

Pinkki heppa! Sitä olin kytännyt koko ajan, kun oltiin siinä jonossa katsottu karusellin pyörimistä. Vihdoin,kun meidät päästettiin sisään niin muutama poika lähti juoksemaan mitä lie autoja tai härveleitä kohti. Karusellin setä ohjeisti poikia, että ei saa juosta, ei juoksua! Siinä vaiheessa mun ois tehnyt todellakin mieli juosta, koska pinkki heppa oli vielä vapaa. Ettei nyt kukaan vaan kiilaa ohi. Huh! Kerkesin onneksi ensimmäisenä pinkin ratsuni luo ja päivä oli jo tässä vaiheessa kruunattu!

On se hassua, miten tällaisista erävoitoista saa niin paljon energiaa. Ne pienet ilot muuttuu todellakin tosi suuriks voitoiksi. Tai kyllähän tähänkin polleajeluun oli nähty vaivaa, mutta sain sen mitä halusin, kun oikein tein taas kovasti töitä toipuakseni Helsinkiin asti.

Loppu päivä kierreltiin kaupungilla ja käytiin syömässä ahh niin hyvää thaikkuruokaa. Syödessäkin sitä kyllä niin arvosti, että on päässyt liikkeelle ja eritoten, että maistaa ruuan. Se oli niin hyvää! Voin sanoa, että noin 10 päivää se taas vei, että mikään rupes maistumaan kunnolla. Ei syömiseen ole paljoa mieltä, kun mikään ei maistu eikä tuoksu. Ei sitä ruokahalua voi kovin kehua, kun on paha olo tai suu on rikki haavoilla. Täytyy nyt syödä, kun taas maistuu ja yrittää saada voimia kerättyä, ettei sitä nyt aivan kuihdu. Ja onneksi thaikkuraflan ruuat oli niin isoja, että sain puolet annoksesta mukaankin. Joten kyllä ruoka maistuu tänäänkin!:)

Tänään mennään Koon kanssa illalla urheilemaan. Koo hiihtää ja minä teen rappustreenin. Toissailtana tehtiin sama homma ja voi, että kun tuntui hyvältä. Meinaan kyllä jatka tätä loistofiilistä koko loppu viikon, jos vain voin päätökselläni siihen vaikuttaa. On ihanaa voida hyvin!<3 :) Voi sinäkin hyvin!

Hoo

Puoli vuotta juhannukseen

Hengissä ollaan vaikkakin olotilat ovat olleet taas yhtä vuoristorataa. Ei tällä kertaa onneksi mitään "vakavaa" vaan aivan näitä normaaleja sairauteen kuuluvia vaihteluja luukivuista huimauksiin ja vähän vähemmän kivuttomiin päiviin. Huomaan nyt, että tietyllä tapaa rupeaa olemaan haastavampaa pitää mieli iloisena, koska tämä taaplaaminen rupeaa menemään jo tiettyllä kaavalla. Enää ei ole mitään uutta ja "jännittävää". 

Hoitoviikko on kaikkein vaikein. Sillon on paha olo, ruoka ei maistu, kun suu on kipeä ja maistuu myrkylle. Lyijyn raskas väsymys ja voimattomuus ovat yleensä läsnä ja infektioriski pakottaa olemaan aikalailla omissa oloissa. Kirjoitinkin häkkilintuna olosta aiemmin ja juuri tuona ekana viikkona myös sen henkisen jaksamisen kantilta on haastavinta. Silloinhan sitä luonnetta kysellään eniten, kun voimat ovat vähissä ja pitäisi vaan jaksaa. Ja kiitos kysymästä kyllähän minä jaksankin, kun muita vaihtoehtoja mulle ei ole annettu.

 Toisella viikolla päivät ovat sitten tosi vaihtelevia hyvien ja huonojen päivien välillä. Välillä sitä jää aivan reporankana sängyn pohjalle aamusta alkaen tai sitten väsymys iskee yhtäkkiä ja silloin ei vaan jaksa. Hyvänä päivänä sitten pystyy tekemään ja touhuamaan kaikenlaista ja niistä jutuista saakin voimaa ihan valtavasti taas niihin hankaliin päiviin. Kivut on pahimmillaan toisella viikolla. Luita vihloo ja muita kummallisia oireita ilmenee. Jokaisen hoidon jälkeen oon saanut jonkun uuden vaivan sytostaattien sivuvaikutuksista. Lista niistä on pitkä ja toivonkin, ettei tässä matkan varrella tule niistä kaikkia tai edes puolia. Näissä kun ihmiset ovat niin yksilöitä, että kuka on millekin herkkä ja miten kukakin reagoi.

Kolmas viikko on se "helpoin". Ja nythän elän siis tätä mun helpointa viikkoo. Jotenkin kummasti mieli meinaa olla hiukan maassa, kun tietää, että kohta on tämän viikon tiima valunut ja ensi viikon maanantai on taas edessä.. Se tulee taas niin äkkiä. Vihdoin, kun olen pääsemässä taas jaloilleen niin jalat murskataan alta ja kaikki alkaa taas alusta. Yritän totta kai nauttia, kun olo on niin hyvä, kun tässä hommassa nyt hyvä voi olla. Teen kivoja juttuja, näen ystäviä ja treenailen, teen hiukan töitäkin. Näistä jutuista saan voimaa ihan supersuper paljon ja mielikin on parempi, mutta kyllä se ensi viikko vaan tuolla takaraivossa kummittelee.

Yksi kaunis päivä lenkillä oli nätti ilma ja mielikin sen mukainen :)

En osaa selittää sitä, miltä tämä kaikki tuntuu, mutta tunnemylläkkä pään sisällä on valtava. Oon ollut hyvin tyytyväinen, että en ole itkuja lukuun ottamatta ollut kovin paha päinen. Mutta eilen se kiukku sitten tuli, pitkästä aikaa.. 

Meillä oli puhetta Koon kanssa, että jos kaikki on valtakunnassa hyvin niin lähdemme sunnuntaina Keravalle. Noh, pari asiaa ennen lähtöä meni mielestäni vinoon ja väärin päin niin ärinä ja purina oli taattua, kun istuin autoon. Koo kuunteli ärinäni kiltisti ja virnuili vain. Enkö ollut muka kovin uskottava? Ja sekös mua ärsytti sitten entisestään! Jo Vaajakosken kohdalla olin murissut sen verran, että Koo ajoi kaupan pihaan ja ohjeisti hakemaan jotain syötävää itselleni. Mutta nyt ei ollutkaan kyse pelkästä nälkäkiukusta, koska rahka ei helpottanut mun %#!!(&% -ajatuksia. En jaksanut enää äristä, koska samalla mua harmitti, että olin ärissyt ihan turhasta ja Koo oli kyllä tehnyt voitavansa, että mun mieli ilostuisi. Lähinnä mua itketti niin, etten pystynyt puhumaan, joten olin vaan hiljaa. 

Noh kilometrit taittui ja rupesi pahimmat karstat koneesta jäämään moottoritielle. Yhtäkkiä mieli oli taas paljon kirkkaampi, eikä mua enää harmittanut niin paljoa. Kunnes illalla tuli joku joulukonsertti telkkarista ja taas mua itketti ja ahisti.

En tykkää tänä(kään) vuonna yhtään joulusta. Meidän perhepiirissä jouluihin on valitetavasti liian monta kertaa liittynyt jotain ikävää. Se itketti taas, että tämäkin joulu tuntuu enemmän taakalta kuin ilolta, kun nyt joudun kantamaan tätä sairautta mukanani. Syöpä ei ole kiva joulunvietto kaveri, koska jos se ei kehossa vaivaa niin kyllä se meinaa mieltä kiusata. Ja kun joka tuutista ylistetään tuota joulua niin jotenkin se pistää vaan ahistamaan, koska tiedän jo nyt, etten sitä aivan normaalisti pysty viettämään. Ja sama on ollut noina aiempina ikävinä joluina..

Noh, Joulu sinne tai tänne, minä odotan juhannusta! Ja kyllähän se sieltä tulee, onhan siihen enää puoli vuotta.

Sain nämä "vaikka läpi harmaan kiven" -kengät meidän mahtavalta työporukalta. Tiukkoina hetkinä vedän "Kurtit" jalkaan ja painan menemään vaikka läpi harmaan kiven!
Lahjoja oon saanut  kyllä tosi paljon ja oonkin niistä tosi iloinen ja kiitollinen. Kiitos kaikille :) <3. Yksi ylivoimaisesti "pahin" lahjoja on ollut kyllä Koo. Ei viikkoa, ettei jotain piristystä olisi tullut. Hukun kohta lahjoihin tai jos en niin pian totun tähän lahjontaan. ;) On se ihana <3

Hoo

Vahva, mutta voimaton

Melkein viikko kulunut viime kirjoituksesta. Tuntuu kuin siitä olisi paljon pidempi aika.. 

Viikon voinnit on ollut tosi vaihtelevia. Ja jos totta puhutaan niin ei tässä ole ollut yhtäkään tosi helppoo päivää. Kyllä tämä sairaus tuo tullessaan niin ihme kolotuksia ja tuntemuksia niin henkisesti kuin fyyisesti, että kyllä tämä on aivan koko ajan aikamoista ristiaallokkoa.

Yksi ihan tosi kiva päivä ja vähiten "kolottava" päivä oli ehdottomasti viime lauantai. Olin tuona päivänä töissäkin muutaman tunnin ja olo oli kovin aikaan saava. On se ihmeellistä, miten niistä aiemmin niin arkisista asioista saa välillä niin hyvät fiilikset. 

Lauantai aamuna, kun laittauduin töihin niin jotekin oli ihan perhosia vatsan pohjassa, kun fiilistelin, mitä laitan päälle, mites tätä ripsaria laitettiinkaan, mitkäs korut laittaisin ja oisko tänään kiva laittaa ihan korkkarit. Ehkä mua jännitti myös sen takia, kun tiesin, ettei mulle tuleva asiakas tiedä tätä mun todellista tilannetta. Mitä, jos hän säikähtää? Jos en pystykään olemaan oma itseni? Ja entäs, jos en yhtäkkiä jaksakaan tehdä töitäni loppuun.

Jotenkin tällä hetkellä, kun suunnittelee tulevia juttuja, treffeja, tekemisiä tms. mitä vain niin aina joutuu miettimään, että entäs jos en jaksakaan. Ja siihenhän minä en ole todellakaan tottunut. Aina oon jaksanut, jos oon vaan päättänyt, että jotain teen tai touhuan. Oli kyseessä suurta tai pientä. Nyt ottaa välillä kyllä tosi paljon luonnon päälle, kun joutuu ottamaan myös sen huomioon, etten välttämättä aina jaksa. 

Tämä tilanne hankaloittaa tosi paljon suunnitelmien tekemistä, koska jokainen päivä on mentävä niin päivä kerrallaan ja kunkin päivän voinnin mukaan. Kokeilkaapa itse elää päivä kerrallaan. Hieno lause ja totta kai todella merkityksellinen sen vuoksi, koska eilistä on turha murehtia ja huomista ei vielä tiedä. Mutta ainahan meillä ihmisillä on suunnitelmia, jos jonkin laisia. Ei sen välttämättä tarvitse olla sen suurempaa, kun että menen huomenna kauppaan tai kuntoilemaan. Mutta tässä minun tilanteessa, kun nuo pienimmätkin suunnitelmat on tehtävä päivän voinnin mukaan. Välttämättä ei oikeasti jaksa mennä edes lähikauppaan, kun oikein särkee ja kolottaa. Tai kun sydän hakkaa hullun lailla pelkästään istuessa tai uni tulee vaikka kuinka oisit nukkunut viime yönä täydet 12h. Helpommin sanottu, kun tehty, että elä päivä kerrallaan.

Jaksoin hienosti lauantain työpäivän ja sen jälkeen minulla oli vielä energiaa vaikka hyr ja mycket! Energian määrästä kertoo paljon se, että päätin rueta leipomaan! Minä, jolla jauhopeukalo on keskellä kämmentä.;) Tai kai se on lähinnä sen takia keskellä kämmentä, kun keksin vaan niin paljon kaikkee muuta tekemistä, ettei leipomiselle jää aikaa. Noh nyt päätin todella ottaa härkää sarvista ja kokeilla leipasta anopin sämpylöitä. Ei enempää eikä vähempää! Uhmata nyt monen kymmenen vuoden kokenutta leipuria, mutta niin.. Just tällainen mä oon. Sitten, kun tehdään niin tehäänpä kunnolla, eikä ainakaan mennä sieltä, mistä aita on matalin.;) 
Voi vitsi, kun se leipominenkin oli kyllä niin kivaa. Kun tuntee saavansa jotain aikaiseksi ja tekevänsä hyvää niin kyllä sitä voikin tuntea taas itsensä tarpeelliseksi.

Maanantaina kävin verikokeissa. Koo tarjosi minulle kyllä moneen otteeseen kyytiä, mutta halusin kävellä. Olin kävellyt ehkä 10min niin oloni oli kuin olisin vetänyt 60 km:n hiihtolenkin. Se on ihan älytön tunne, kun meinaa voimat loppua siihen paikkaan ja sydän meinaa pamppailla rinnasta ulos ja tuskan hiki iskee. Noh, tottahan minä kävelin verikokeeseen ja takaisinkin, mutta joka ikisellä askeleella sitä mietti, että miksi en meinaa jaksaa. 

Kun pääsin lopulta kotiin niin Koo oli taas ihan huolissaan, että miksi en soittanut hakemaan, jos vointi oli heikko. Noh siksi, kun olin päättänyt, että jaksan. Ja jaksoin kyllä, mutta olotilassa ei ollut kyllä kehumista. Loppu päivä menikin niin vetämättömästi, että en ole ollut niin voimaton sen 60 km:n hiihtolenkinkään jälkeen.

Kai tässä ei auta taaskaan, kun se armeliaisuus itseä kohtaan. Siitä itseltään vaatimisesta on vaan niin pirun vaikea päästä eroon. Tai oppia siihen, että olisin vähempään tyytyväinen. Kai tässäkin asiassa harjoitus tekee mestarin? Tai ainakin toivon niin.

Ps. Sämpylät onnistui hienosti ja sain niistä jopa kehuja! Ehkä innostun toistekin leipomaan ja uhmaamaan jauhopeukaloani muuttamaan pois keskeltä kämmentä. Onhan se vain viitseliäisyydestä kiinni. ;)

Hoo

Häkkilintu

Heipat täältä neljän seinän sisältä. Olo on tosiaan ollut pari päivää kuin häkkilinnulla. En tiiä pänniikö häkkilintuja, mutta mua on nyt jotenkin risonut ihan huolella tää neljän seinän sisällä kökkiminen.

Hoitojen jälkeen olin energiaa täynnä, vaikkakin paha olo kiusas vähän väliä. Jotenkin olin vaan niin tyytyväinen, kun taas on yksi hoitokerta takana. Nyt pari päivää on tuntunut lyijynraskailta henkisesti. Jotenkin on ärsyttänyt, kun kaikki muut pystyy tekemään kaikkee kivaa ja mää joudun vaan junnaamaan täällä kotosalla ja lepäilemään. Tottahan tässä on olokin ollut aika voimaton enkä ois ihmeitä jaksanutkaan. Mutta tässä siihen ristiriitaan juuri tullaankin. Aiemmin niin tekevänä ihmisenä tällaiset vetämättömät päivät tuntui niin turhilta. Suorastaan ajan hukkaamiselta.

Sitä tulee murehdittua ihan turhia ja syyllistettyä itseään, että etkö nyt edes tuon vertaa jaksaisi ja saisi sitä tai tätä aikaiseksi. Tiedän! Tämä on turhaa mielen vaivaamista, mutta kun minkäs tuolle mielelle mahdat. En se minäkään aina jaksa olla positiivinen ja olla pärjäävällä kannalla. Välillä vaan hajottaa.

Muistan, kun ekaa kertaa mietin Peijaksessa, kuinka kaikki muut saavat päästellä elämässään eteen päin ja olla vapaita. Tiettyhän jokaisella on omat huolensa ja murheensa, mutta silloin kun menetää vapautensa niin kyllä sitä todella kadehtii muiden tilannetta. Näitä tunteita on jotenkin vaikea sanottaa, mutta välillä tuntuu kuinka sairaus määräilee minun tekemisiä ja menemisiä, mikä ärsyttää ihan tosi paljon. Haluan itse olla kapellimestari, en "vain" rivisoittaja.

Niin kuin olen jo aiemminkin sanonut niin kyllä tämä sairaus on minulle jo tähän matkaan opettanut tosi paljon, hyvässä ja pahassa. Välillä nämä ahdistuksen, turhautumisen ja ajan hukkaan valumisen tunteet ovat varmasti aivan sallittuja. Kunhan ei jää niihin rypemään. Kunhan vaan saa tunteensa käsiteltyä ja päästettyä höyryjä pihalle tavalla tai toisella. Minä itse tyyneytenä olen ehkä vähän huono tuossa tunteiden pihalle päästelyssä. Pitäisi varmaan opetella kiljumaan tai kiroilemaan?? Tai en minä tiiä, miten niitä höyryjä kuuluu päästellä pihalle tai kuuluuko edes..?

Aiemmin oisin painellut salille ja mättänyt hetken vaikka säkkiä tai riehunut kuntopyörän kanssa, mutta tällä hetkellä kun tuo fyysinen "itsensä kurittaminen" on vähän niin ja näin. Oonhan mä tässä parin päivän aikaan käyny meidän taloyhtiön kuntosalilla ja lenkillä (jos toisella), mutta jaksamisella on niin eri rajat mihin sitä on aiemmin tottunut. Nyt rupee heikottaa, silmissä sumenee ja sydän tulee rinnasta, jos nyt hiukan yrittää huhkia. Ehkä mun pitäisi vaan opetella olemaan itselleni armollisempi? Jos totta puhutaan, niin kyllä mulla on nytkin persaus ja kädet jumissa eilisestä treenistä. Niin, ettenkö muka oo saanu mitään aikseks? Nyt armollisuutta itselle niin kun ois jo.

Uskollisen lenkkikaverin kanssa ihmettelemässä maailmaa

Parista asiasta oon ollut tosi tyytyväinen tässä parin hankalan päivän aikana. Ensiksi siitä, kun ystävät ovat käyneet ilahduttamassa minua ja saaneet ajatuksiani edes hetkeksi johonkin muualle. Ja siitä, että äiti on jaksanut olla taas mun luona seurana ja huushollaajana. Ja lisäksi siitä, kun iskä kävi keskiviikkona synttärikahveilla. Oli hirmu mukavaa rupatella niitä näitä iskän ja äitin kanssa ja helpotti varmasti puolin sun toisin, kun iskä pääsi näkemään, että mikä on valtakunnassa tilanne. Siinä me kahvipöydässä vitsailtiinkin, että eipä ois tätäkään päivää uskonut, että Hoo:lla on meidän kolmikosta lyhin tukka. Minä pöyrypäinen eskimo syntymästä lähtien niin pitihän se minunkin joku päivä kokeilla tämä "vauva- ja vaarilook".;) 

Toinen juttu oli, kun äitin avustuksella sain laitettua viestiä vertaistukiryhmään. Oon miettinyt sitä tosi paljon, mutten vaan oo saanu aikaiseksi. Nyt kun pari päivää olin pyöritellyt näitä tuskastumisen tunteita niin oli juuri hyvä hetki laittaa asiaa vireille. En tiiä, mikä siinäkin oli niin vaikeaa, mutta kai sitä jotenkin pelkäs, että miten minut otetaan vastaan. Tai itseasiassa enhän minä sitä vielä edes tiiä, koska en ole vastausta saanut, mutta enää se ei mua pelota. Välillä sitä vaan maalailee piruja seinille näistä vieraista asioista, koska kaikki uusi on aina jännittävää ja tuntematonta. Nyt ajattelen niin, että se asia menkööt omalla painollaan niin kuin sen kuuluu mennä. Mulle varmaan ehdotetaan sieltä jotain tai sitten ollaan ehdottamatta. Niin yksinkertaista se on. En voi olla kuin avoin. Ja tätähän minä olen halunnut niin miksipä pelätä..

Tunteita tulee ja menee, mutta näiden negatiivisten tunteiden keskellä en ole onneksi nytkään joutunut olemaan yksin. Vierellä on kulkijoita ja se helpottaa kyllä ihan suunnattomasti antaen voimaa näinä hankalina hetkinä. Ja onneksi tänään on perjantai ja saan taas Koon kotiin.<3

Nyt kun sain kirjoitettua "höyryjä pihalle" niin kyllä tämäkin taas helpotti. Tässä elämäntilanteessa se minun tapani päästellä höyryjä on vissiin nämä hiukan pehmeämmät "aivoja huuhtovat" päästelyt, kuten kirjoittaminen. Ehkä turvaudun siihen kiljumiseen vasta, kun se tuntuu luontevalta.  

Hoo

Kiitos

Syntymäpäivä. Tänään todellakin on mun synttärit, enkä olisi kyllä iki kuuna päivänä uskonut, että vietän sen näissä merkeissä. En sairauteni vuoksi, mutta en myöskään tämän minussa vallitsevan rauhan vuoksi.

Tänä aamuna heräsin aivan rauhassa, tosin siihen kun lääkäri soitti. Puhelun jälkeen päätin vielä hetken loikoilla lämpöisessä sängyssä ja hymyillä, koska olihan tuo lääkärin kanssa puhuttu puhelu ihan hyvä. Nousin pikku hiljaa ylös sängystä ja päätin siirtyä sohvalle vielä hetkeksi viltin alle, koska olo oli hiukan hutera. Vähän niin kuin sellainen, että olisin eilen juhlinut enemmänkin.. Mutta ei, ei minulle tarjottu edes yhtä pientä näkäräistä eilen sairaalassa. Tokkopa olisin huolinutkaan, kun sain kyllä siskuksiini myrkkyä ihan riittäviin muutenkin.

Vietin aamun todella rauhassa vastaillen ihmisten onnitteluviesteihin ja nauttien pitkästä aamupalasta. Ruokahalu tosin ei ole aivan entisellään, koska yksi herkkupuurolautanen tahtoo kestää yhden iäisyyden ja lopulta, kun sen saa syötyä niin olisi se jo lämmityksen tarpeessa uudestaan. 

Päätin lähteä pienelle kävelylenkille, koska ulkona ilma oli mitä kaunein. Aurinko paistoi todella kirkkasti ja ilma oli ihanan raikas. Kävellessäni mietin paljon eilistä ja sitä, kuinka minua hymyilyttää kaikesta huolimatta. Vaikka öllötysolo vaivasi vielä aamulla, kun mietin niitä suoneeni valutettuja myrkkylitroja, punaista ja kirkasta, pussista ja ruiskusta. Kaikesta tästä huolimatta minua hymyilytti ja nautin joka askeleesta. Eniten mieltäni lämmitti se, kuinka olen kiitollinen tästäkin päivästä. Tästä rauhallisesta hetkestä ja olotilasta, joka sisälläni vallitsee.

Entisessä elämässäni olisin varmasti pompannut kukon laulun aikaan ylös, väsytti tai ei. Mennyt tekemään supersynttäritreenin salille. Nauttinut siitäkin täysillä, joka ikisestä hikipisarasta, mutta sen jälkeen rynnännyt hirveällä kiireellä kotiin, että kerkeen töihin. Sitten olisin rientänyt töihin, tehnyt työni asikkaasta toiseen. Hoitanut luultavasti homman, jos toisenkin siinä samassa ja työpäivän loputtua ollut aika puhki. Ehkä olisin kuitenkin synttäreitten kunniaksi tehnyt vielä jotain kivaa ja lopulta mennyt illalla kotiin. Siinä vaiheessa olisin vielä laittanut huomisen päivän eväät, tavarat ja hommat kuntoon, rojahtanut nukkumaan ja jatkanut seuraavana päivänä samaa rataa.

Tällä hetkellä tuo entinen elämäni kuulostaa aikamoiselta.. Tuollainen päivä ei suinkaan ollut vain syntymäpäivinä vaan aikalailla joka ikinen päivä. Nyt kun mietin niin olen ollut kyllä aika härdelliä koko nainen. Tällä hetkellä tuo "entinen" elämä kuulostaa suorastaan hullulta. 

Tänään kävellessäni ihan rauhassa hymyni kumpusi juuri tästä rauhasta, jonka olen löytänyt. Välillä tämä maailma pysäyttää kyllä päättäväisimmätkin kulkijat ja pistävät elämän arvoja uusiksi. Näin on kyllä käynyt minulle ja olen siitä hyvin kiitollinen. Kiitollinen myös tästä päivästä, jonka saan viettää. Hyvää syntymäpäivää minulle. :)

Hoo

Tuki korvaamaton

Täällä sitä ollaan taas sairaalassa. Kolmas hoitokerta edessä.. Kyllä sitä aamulla taas itku pääsi, kun piti lähteä. Mieleen juolahti, että joku vielä valittaa maanantaiaamuisin töihin lähdöstä. Antaisin kaikkeni, että olisin tänäkin aamuna voinut lähteä töihin eikä syöpähoitoihin.

Olen moneen otteeseen puhunut mielen voimasta ja lähimmäisten tuesta. Tänäkin aamuna sain kyyneleet kuivattua, kun Koo lohdutti ja hoin itselleni, että on ihanaa tulla teveeksi, ihanaa tulla terveeksi, ihanaa tulla terveeksi. Vaikka kirosinkin, että enkö minä koskaan totu tähän hoitoon lähtemiseen, mutta samassa ajattelin, että voiko siihen tottuakkaan. Ei tämä ole sitä minun normaalia elämää. Tai on tämä tämän elämäntilanteen normaalia elämää, mutta ehkä tässäkin asiassa tullaan niihin tunteiden käsittelyyn. Tunteita tulee ja menee ja ne on vain käsiteltävä ja on oltava itselleen armelias tuntemaan juuri niin kuin siinä hetkessä tuntee.

Katsoin eilen Yle areenasta Aamusydämellä - ohjelman. Siinä kerrottiin kahdesta nuoresta syöpään sairastuneesta henkilöstä. He kertoivat, että kuinka heistä tuntui sairastaessaan, että on aivan yksin sairautensa kanssa. He eivät tarkoittaneet sosiaalisesti yksin vaan henkisesti yksin nuorena sairastajana kaikkien vanhempien ihmisten joukossa. "Näissä piireissä", kun keski-ikä lähentelee kiistatta 65 vuotta kuin minun ikää.

Olen maailman kiitollisin läheisistäni ja heidän tuesta, koska sitä olen todella saanut kaikin mahdollisin tavoin. Tulen olemaan siitä avusta ja tuesta kiitollinen lopun elämää, enkä pysty sitä onnellisuuden määrää edes sanoin kuvaamaan, kuinka paljon se mekitsee minulle.

Olen todella onnekas, kun minulla on maailman huomaavaisin ja lämminsydämisin aviomies Koo. Hän jaksaa olla rinnallani ja auttaa minut jaloilleen kerta toisensa jälkeen. Niin myötä- kuin vastamäessä ja niin valtavan suurella rakkaudella, ettei sitä voi edes käsittää. 

Olen myös todella onnekas, koska minulla on mailman paras äiti. Äiti auttaa oli hätä suuri tai pieni ja seisoo aina rinnalla. Puolustaa lastaan kuin karhuemo ja ajattelee aina lapsensa parasta. Sitä äidinrakkautta ei voi sanoin kuvailla, mutta tunnen sen sydämessäni.

Kiitettävät ihmiset eivät suinkaan lopu tähän, mutta Koo ja äiti nyt ovat luonnollisesti ne maailman tärkeimmät ja kaikkein läheisimmät. Heitä en voi lakata kiittämästä koskaan heidän suuresta voimasta, jota he antavat minulle. Haluan totta kai kiittää kaikkia muitakin, jotka ovat olleet hengessä mukana ja rinnallani kulkiessani tätä matkaa. Teidänkin tuki antaa minulle todella paljon voimia tulevaan. Kiitos <3

Palaten Aamusydämellä ohjelmaan. Pystyin samaistumaan haastateltaviin henkilöihin juurikin siinä, kuinkan heistä tuntui, että he ovat yksin ainoana sairastajana vanhusten keskellä. Vaikka itsekin pidän todella paljon vanhemmista ihmisistä ja tulen hyvin toimeen myös heidän kanssa niin jollain tavalla heidän seurassaan olo tulee välillä väistämättäkin kovin lohduttomaksi, Heille, kun elämä on jo kerennyt antaa niin paljon niin jollain tavoin he ovat sairautensa omia. Itse, kun en yhtään halua olla edelleenkään sairauteni oma vaan haluan jatkaa elämää niin normaalisti, kun se vain tässä elämäntilanteessa on mahdollista.

Olen paljon miettinyt vertaistukea ja sen piiriin hakeutumista. On minulla jo keinotkin siihen, mutten ole vielä vain saanut aikaiseksi.. Faktahan on asiassa kuin asiassa se, että vain henkilö, joka on kokenut vastaavaa pystyy ymmärtämään toista ihmistä. Ei niitä suuria tunteita ja vellovia mielialoja osaa selittää niin tarkoin, että toinen henkilö, joka ei ole sairastanut voisi täysin ymmärtää. Omaa mieltäni on helpottanut paljon syöpää käsittelevät ohjelmat, koska niissä haastateltavat henkilöt ovat puhuneet juurikin niitä samoja asioista, mitä oma mieli on käynyt läpi. 

Taannoin tuli toinenkin ohjelma nimeltään Pahan jälkeen. Siinä kerrottiin tarina syövästä selvinneestä henkilöstä. Voin lämpimästi suositella näitä kahta edellämainittua ohjelmaa, koska niissä kerrotaan juurikin niitä asioista, mitä syöpää sairastava käy läpi. Ehkä tällä tavalla myös muut voivat ymmärtää edes hiukan, mitä sairaus tuo tullessaan ja mitä kaikkea sitä joutuu käymään läpi kaiken tämän keskellä. Lopputulema joka tapauksessa on se, etten kaipaa muilta mitään muuta kuin normaalia elämää ympärilläni ja läsnäoloa omana itsenään. Pidä vain kädestä. <3

Hoo 

Kuka puhuu?

Viime päivinä olen tosi paljon miettinyt tätä ihmeellistä elämää. Miksi kaikkea tapahtuu, miten tapahtuu ja mitä niistä seuraa? Päässä on pyörinyt niin paljon ajatuksia, että välillä ne tahtoo mennä solmuun. Välillä taas tuntuu, että mielessä komeilee kirkkaana vastauksia, että miksi mikäkin asia on tapahtunut. Mieli on kyllä todella ihmellinen.

Ennen kaikkea olen kuluvan viikon aikana nauttinut vapaudesta. Vaikka olen helvetin sidoksissa tähän sairauteen niin nyt kun olen saanut olla kotona ja tehdä niin kuin itse haluan niin vapauden merkitys on korostunut tosi paljon. Yksi päivä, kun jaksoin taas pitkästä aika lähteä lenkille niin nautin suunnattomasti, kun pystyin menemään mihin halusin ja olla ulkona. Suhasin edes takas lutakon satamaan rakennettuja portaita, koska mä voin, kun ei ole tippaletkua ja telinettä hidastamassa kulkemista.

Olen lukenut nyt todella mielenkiintoista kirjaa nimeltä Syövästä voi selviytyä, Kelly A. Turner. Siinä kirjassa on kerrottu tarinoita ihmisistä, jotka ovat saaneet "kuolemantuomion", koska mitään ei ole sairauden voittamiseksi ollut enää tehtävissä. Kaikesta huolimatta he ovat ryhtyneet kantamaan itse omasta terveydestään vastuuta, kun lääketiede siihen ei ole enää pystynyt. Yksi henkilö on muuttanut ruokailutottumuksensa, yksi vähentänyt elämästään stressitekijöitä, yksi ruennut kuuntelemaan sisäistä ääntään... yms. Kaikissa tarinoissa tähän mennessä on ollut yksi yhdistävä tekijä: Kuuntele itseäsi ja palvele mieltäsi.

Yksi tarina kosketti erityisesti, jossa kerrottiin naisesta, joka oli mystisesti sairastanut pitkittynyttä yskää. Hän kävi lääkärissä monet monituiset kerrat, kokeili eri lääkkeitä ja testasi kaikkea mahdollista, muttei yskä hellittänyt. Lopulta monien tutkimuksien seurauksena häneltä löydettiin sisäelimistä kasvain ja naiselle aloitettiin voimakkaat hoidot. Hoitoja jatkettiin kaikin keinoin niin kauan kunnes syöpäsolut olivat levinneet jo niin, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Nainen laitettiin kotiin ja lääkärit tiesivät, ettei nainen pysty selviytymään tästä hengissä, kuin pari kuukautta. 

Nainen oli päättänyt toisin ja päätti ottaa itse vastuun terveydestään. Hän päätti jättää työnsä, josta hän ei ollut pitänyt aikoihin. Hän päätti rauhoittaa elämänsä itselleen, koska oli aina aiemmin tehnyt hyvää vain muille, muttei itselleen. Nainen päätti myös rueta kuuntelemaan sisäistä ääntään, intuiitiota. Hänen mielensä keveni valtavasti ja elämänlaatu parantui niin hänellä itsellään kuin lähimmäisillä, koska he vaistosivat, että nainen voi huomattavasti paremmin. 

Meni kuukausi, toinen ja kolmaskin. Nainen huomasi, että yskä on poistunut ja hänen olonsa toden totta on huomattavasti parempi, vaikkakin voimakkaat hoidot tuntuivat hänen kehossaan edelleen. Hän päätti jatkaa valitsemaansa polkua ja niin koitti kevät pitkän talven jälkeen. Tuolloin nainen päätti mennä lääkäriin ja pyytää, että hänet tutkittaisiin, että mitä hänen kehonsa sisällä on tapahtunut.

Ensinnäkin lääkärit olivat ihmeissään, että nainen oli edes hengissä ja toisekseen tottahan he halusivat sormet syyhyten tutkia hänet. Oli tapahtunut ihme. Naisen kehosta syöpäsolut olivat vähentyneet puoleen ja tilanne hänen kohdallaan näytti huomattavasti paremmalta. Lääkärit olivat ihmetelleet, että mitä hän oli tehnyt? Nainen vastasi, että hän muuti elämänsä sellaiseksi, että hänen on siinä hyvä olla. Kuunteli itseään ja antoi itselleen aikaa sekä ennen kaikkea luotti intuiitioonsa.

Jo arvata saattaa, että tämä(kin) kirjan tarina päättyi onnellisesti ja nainen selviytyi lohduttomasta kuolemantuomiosta vaihtoehtoisten hoitojen avulla. Voin lämpimästi suositella, tätä kirjaa, koska tämä kirja ei ole vain syöpää sairastaville sellainen "hihhuliopus" vaan tässä kirjassa on oikeasti sanomaa ihan ylipäätään elämään.

En tietenkään tarkoita tällä kertomuksella, että olisin itse hyppäämässä pois lääketieteen kelkasta. Luotan kyllä 100%:sti siihen, että lääketieteen avulla saan terveyteni takaisin. Mutta ymmärrän entistäkin vahvemmin myös sen, että omilla ajatuksialla ja teoilla on valtavan suuri merkitys siinä, että paranemiseni tapahtuu parhain mahdollisin tavoin. Myös syöpälääkärini antoi hoitojen alussa minulle yhden neuvon. Että pitäisin mielen niin positiivisena, kuin se on mahdollista ja tekisin itselleni mieluisia asioita. Sitä olen kyllä todella toteuttanut niin paljon, kun se on vain ollut mahdollista.:)

Kirjan tarina kolahti, koska myös minulla kehoni on kyllä viestinyt minulle, että jotain on vialla. Olen vain jatkanut höyrypäisenä sitä hurjaa arkeani, joka on ollut kyllä viimeistä minuttia myötä täynnä kaikenlaista. Nyt olen oppinut, että kehoni pitää minusta huolen, vaikka pää itsepintaisesti yrittääkin vääntää minua äärimmäisiin suorituksiin ja venymisiin. Jatkossa kunnioitan kehoni antamia viestejä ja annan itselleni aikaa enkä pakota, jos jokin ei tunnu hyvältä. Kuuntele siis itseäsi, kyllä sinä, jos joku tiedät, että mikä on sinulle parhaaksi.

Hoo

Hetki lyö

Phöh. Eilisen perjantain "kunniaks" peruuteltiin sitten taas.. :/ Mulla oli aamulla kuuden aikaan taas kuumetta 37.9. Hoitaja kehotti ottamaan panacodin, jonka olin illalla jättänyt ottamatta, koska pärjäsin ihan hyvin luukipujen kans. Yritin pistää hanttiin, että eikö se kuume nyt kevyemmälläkin lääkkeellä laskis ja kun pärjään kipujen kans ihan hyvin. "Mutta, kun kyllä sinun nyt kannattaisi ottaa se lääke." No prkl, otetaan sitten.

Nukahdin hetki lääkkeen oton jälkeen kuin nuijanukutukseen. Heräsin välillä vain vähän, kun verikokeet käytiin ottamassa ja puurolähetti toi aamupalaa.

Minulle oli tilattu ambulansikyyti aamuksi, kun minut vietiin vielä tutkimuksiin kätilöopistolle Helsinkiin. Infektion aiheuttaja oli vielä hiukan epäselvä, joten tilanne oli siis tutkittava vielä. Heräsin ihan sekavana, kun kyyti tuli hakemaan minua. No ei siinä auttanut, kun lähtee matkaan vaikka tuntui, että nukahan pystyyn ja olo oli vähän öllö.

Mulle laitettiin hengityssuojain kasvoille infektioriskin vuoksi ja tippaletku tuli mukana, koska mua nyt on nesteytetty suonen sisäisesti koko ajan. Lanssimiehet tarjos pyörätuolia, mutten hyväksynyt kyytiä, koska halusin kävellä ite. Niin me mentiin peräkanaa niin että toinen lanssikavereista "talutti" mua tippaletkun päässä. Vitsailinkin, että meinaatteko, että karkaan, jos päästätte täysin vapaalle jalalle. ;)

Kättärillä mulle sitten järjestettiin oma huone, joka oli lääkärin tutkimushuone, johon mulle kärrättiin sänky. Nukuin, nukuin ja nukuin.. Lopulta lääkärit tuli tutkimaan mut noin kolmen tunnin oottelun jälkeen.

Infektion syy varmistui ja se osoittautui mahaleikkauksen jälkikomplikaatioksi. Hematologinen infektio, eli sisäinen pieni verenvuoto leikkausalueella. Pöpöjen on hyvä kiinnittyä tällaisiin kohtiin ja tulehdus oli pikku hiljaa muhinut lopulta aiheuttaen kovan kuumeen.

Noh, pääasia, että syy tähän kaikkeen löytyi lopulta ja pystyttiin varmistumaan siitä, että mun antibiootit on nyt varmasti ne oikeat. Aikamoisella hevoskuurilla ne menee nyt jonkin aikaa, että pöpöt saadaan varmasti nuserrettua. Sehän tästä tulee seuraamaan, että mun hoitoaikataulu viivästyy..

Lanssi tuli hakemaan mut, kun kaikki oli kättärillä valmista. Katsoin sängystä ylös noustessani kauhistuneena, kun ne lanssin tyypit oli tullut ihan paareilla hakemaan mua. Ilmoitin välittömästi, että pystyn kyllä itse kävelemään. "No me mahutaan kato paremmin autoon, kun laitetaan sut paareihin." Ai, että mua suututti, kun ne käski mut siihen makamaan. Vaikka olin ihan unentokkurassa niin ei se nyt sitä tarkoita, etten pysty itse toimimaan. Kaiken huippuna, kun päästiin perille, ne kärräs mut niillä hemmetin paareilla mun huoneen ovelle saakka. Mielenosoitukseks irrotin itteni ja oikeen pomppasin paareilta pois ja kävelin huoneeseeni. Pitäkää tunkkinne, en minä mikään avuton ole!

Ja yäk.. Sitten se alko. Jo siellä lanssissa, köytettynä paareihin, mulle rupes nousemaan vaan se etova olo. Kun olin hetken maannut sängyssäni niin yhtäkkiä oksennus lensi kaaressa. Ihan hirvee olo.

Onneks sain äkkiä pahoinvointilääkettä ja sitten nukuinkin taas vaihteeks pari tuntia. Unien jälkeen olo rupesi kohenemaan ja tässä vaiheessa olikin kohta jo mentävä nukkumaan. Ja kyllä nukuinkin hyvin, koska olihan mulle väläytelty, että pääsisin kotiin lauantaina.

No nyt on sitten se lauantai ja minä oon oottanu jo aamu kuudesta asti, että millon ne päästää mut kotiin. En uskaltanut vielä aiemmin juhlia kotiin pääsyä, koska näistä lupauksista nyt ei ikinä tiiä, koska jos sitten tuleekin jotain.. MUTTA NYT! Nyt lääkäri kävi sanomassa, että kyllä minut kotiutetaan tänään. Nyt vain oottelen kaikki paperit ja reseptit mukaan ja adios! Perävalot vilahtaa muuten niin vikkelään, että lännennopein mieskin jää kakkoseks. :D Jaujau!

Ja niin koitti vapaus!! :D

Hoo

Baby steps

HUH! Niin se elämä vaan rupee taas hiukan voittamaan! Viime yö meni ihan harakoille, kun hikoilin pahaa pois ja kärvistelin luukivuissa. Saattaa kuulostaa kurjalta, mutta itsehän olin vallan mielissään!:) Tiesin, että hikoilu johtuu kuumeen alenemisesta ja luukivut siitä, että mun pienokaiset valkosolut on jaksanut rueta kasvamaan. Lopulta pyysin hoitajalta lääkettä, kun oli sitä mahdollisuus saada, että saisin edes muutaman tunnin unta luiden vihlomiselta.

Aamulla heräsin paljon pirteämpänä, kuin mikään aamu tällä viikolla! Jos olinkin nukkunut lauantaista lähtien vain liikaa? No ehkä ei.. Silloin kroppa oli tosissaan niin rättipoikkiväsynyt, että ei se jaksanut muuta kun nukkua. Muutoin aamu alkoi normirutiineilla. Verikokeet ja sen jälkeen sitä näiden mysteeriksi osoittautunutta puuroa.

Ei todella ole haitannut näin jälkeenpäin, että jouduin paastoamaan maanantain ja tiistain, sillä parin aamun vellit on kyllä näyttäneet puolensa. Ruokaa sen enempää moittimatta, sen mysteeri jatkuu aina lounaasta, päivällisen kautta iltapalaan.;) Eilen olikin ihan parasta, kun Koo tuli illalla mun luokse ja toi mulle subin! Vieläpä 30cm footlongin chicken teriyakina! Muistakaa ne pienet ilot! Kun ne muistaa niin iloita saa monta kertaa päivässä aivan pienistä ja monesti niin kovin itsestäänselvistä asioista.

Aamuhoitajan tapaamisella mulla oli ihan hyvä kuti, että tästä taitaa tulla ihan hyvä päivä. Eka hyvä uutinen: Kuume oli laskenut! Jeee ne pirun monimutkikkaat ja vaikeastitavoiteltavat oikeat antibiootit rupeaakin löytymään. Siinä vaiheessa mieleeni juolahti, kun ystäväni V sanoi minulle kerran, että monesti tuska rupeaa helpottamaan silloin, kun omat voimat ovat jaksamisen suhteen kaikkein eniten koetuksella. Niin tälläkin kertaa! Tämä uutinen sai eilisen synkän mielen väistymään ja luomaan taas uskoa kirkkaana kohti tulevaa.

Kohta jo tulikin lääkäri kertomaan verikokeiden tuloksista. Toinen hyvä uutinen: Valkosolut olivat kasvaneet pikkiriikkisesti niin, että nyt ne pystyttiin ensimmäistä kertaa jo mittaamaan. Jee, hyvä valkkarit! Antibiootit olivat puolestaan aiheuttaneet sen, että mun punasolut eli trombosyytit olivat laskeneet. Sen vuoksi minulle oli saatava trombosyyttejä. Nyt istun tässä parhaillaan "tronbosyyttiletku laskimoportissa" ja mietin kiitollisena kaikkia niitä, jotka luovuttavat verta.:)

Tänään sain myös ensimmäistä kertaa mainintaan siitä, että pääsisin vielä kotiinkin jossain vaiheessa! Se nyt oli niin valtavan hyvä kolmas uutinen, että melkeen pakkasin jo laukkuni, puin ykköset päälle ja tilasin pirssin. Maltoin mieleni, koska tässä tilanteessa, tämän sairauden kanssa ei passaa rueta hekseleitä paukuttelemaan. On elettävä hetkessä ja nautittava aina niistä hyvistä hetkistä ja minähän nautin!:)

Hawaiji kesäkuu -16 <3

Hoo

Elefantin painon alla

Tää tuskien taival alkoi lauantaina silmäoireilla. En pystynyt avaamaan silmiä, kun oikeeta silmää vihlo ja poltti niin hirveesti. Oli pakko lähtee päivystykseen. Hoito, joka mulle annettiin viime viikolla, saattoi aiheuttaa silmäoireita. Taas kerran siis niitä lukuisia sivuvaikutuksia, joita sytostaattihoidot voi aiheuttaa. Hoitojen aikana verkkokalvoja suojeltiin silmätipoilla ja silloin kaikki menikin ihan ok. Tämä homma olikin sitten vasta sitä kuuluisaa alkusoittoa, vaikkakin tosi tuskasta se oli sekin.

Olin havainnut jo lauantaiaamuna päivystyksessä ollessa, että mua vihloo alavatsaan. En siihen kiinnittänyt sen enempää kuitenkaan huomiota, koska polte silmissä oli siinä vaiheessa paljon karseempaa.

Silmän polttelu rupesi onneks helpottamaan lauantai iltaan, kun lääkettä vaan nautti maksimit. Mahaa vihloi edelleen ja pissalla käynti oli tuskaa. Lähinnä nukuin koko lauantain, koska olo oli aivan naatti.

Kuume rupesi sitten pikku hiljaa hiipimään kuvioihin ja sekös se jo ennestään voimatonta oloa rupesi nusertamaan. Sain buranalla kuumeen pidettyä kuitenkin tuon syto-potilaan 38 asteen ERROR -rajan alapuolella. Hetkittäin olo oli jo ihan jees ja jaksoin jopa katsoa Velvetiä Netflixistä.

Meidän oli puhe lähteä Keravalle Koon luokse lauantaina heti mun pikku työpäiväni jälkeen. Jo edellisestä varmaan arvaa, että eipä minun pikkiriikkisestä työpäivästä tullut mitään ja Keravalle lähtöäkin oli mietittävä. Tahtotila Keravalle lähtöön oli, koska olin varannut itselleni peruukinsovitusajan Helsinkiin maanantaille. Sunnuntaina seurailtiin lämpöä ja lopulta iltapäivällä lähdimme ajelemaan Keravalle, koska mun olo oli ihan hyvä. Nukuin koko matkan. Vaikka olin nukkunut eilisenkin niin jostain sitä unta vain riitti.

Illalla se 38 astetta sitten meni rikki.. Minä makasin vapisten sohvalla ja pelkäsin, että mitä tästä nyt tulee. Koo selvitti urheasti, että mihin minut on vietävä hoidettavaksi. Voi kuinka minun sydämeeni sattui, kun näin kuinka hädissään Koo:kin oli.

Minut otettiin kiireellisenä sisään Peijaksen sairaalaan ja kokeet ja piikitykset alkoi välittömästi. Oli saatava nopeasti selville, että mistä kuume johtuu. Sytopotilaalla kuume pitäisi saada äkkiä laskemaan, koska valkosolut, eli "kehon oma vastustuskyky", eivät pysty tulehduksia tappamaan vaan voi aiheuttaa vielä paljon vakavampia infektioita. 

Noh, nyt on siis keskiviikko. Kuumetta oli juuri äsken mitattuna 38.5. Antibiootteja on mennyt ihan hurjat määrät ja sellaisia sortiltaan, että niiden pitäisi tappaa rikat ja rokat pihamailta. Minulla kuume vaan jyllää ja lääkäritkin ovat ihmeissään, että missä on vika ja miksi ei hyvät lääkkeet auta. 

Vatsan vihlominen liittyy tähän nyt jotenkin, mutta verikokeista ja ct-kuvasta ei löydetä tarkkaa varmuuttaa, että missä elimessä tulehdus jyllää.

Pari vikaa päivää on ollut kyllä niin hirveitä. Voimat ovat hetkittäin ihan loppu, kun korkea kuume sattuu joka solussa. Lääkettä ei saa määräänsä enempää antaa, koska antibiootit on niin kovat. Välillä on vain kärsittävä. Hirveintä kuumeen kourissa on ollut ne hetket, kun mun pään päälle, niskaan ja lantiolle ladotaan jääpusseja. Keho on saatava viilennettyä mekaanisesti, kun lääkkeitä ei voi antaa.

Kyllä tässä on ollut tunteetkin niin pinnalla ja itkut herkässä. Maanantai oli ehkä pahin, koska mikään antibiootti ei auttanut sitä vähääkään ja tutkimuksia vain sateli ja kaikki ympärilläni huokuivat epätietoisuutta. Koon kanssa oltiin tässä mun eristyshuoneessa ja katsottiin telkkarista nenäpäivän uusintaa. Yhtäkkiä meidän onnelliset ja niin kultaiset soinnut rupesi soimaan telkkarista. Meidän hääbiisi, eikä mikä tahansa vaan juuri se, jonka tahdissa kävelin äitin käsipuolessa alttarille heinäkuun 5. päivä 2014. Sydämessä vääntää, kun mietinkin sitä hetkeä, kun me vedet silmissä puristimme toisiamme käsistä ja kuuntelimme Coldplayn kaunista laulua telkkarista...<3 Meistä kumpikin varmasti ajatteli aivan samoja asioita...

Maanantaina sain myös ytävältäni voimabiisin, joka osoittautui kyllä enemmän kuin ajankohtaiseksi. Kuuntelin kappaletta monta kertaa ja mietin sanoja. Kyllä silloin moni hoitaja varmasti "ihmetteli", kun olin vähän väliä silmät täynnä kyyneliä ja paita märkänä kyyneltiploista. Mutta älä V huolestu, löysin kyllä biisin sanoman vaikka saattoikin kuulostaa, että se vain itketti minua. "Vielä se helpottaa."

https://www.youtube.com/watch?v=7DOd_gAb8F0

Hoo

Armelias itselleen

2/6 hoidosta kotiuduttu. Home sweet home <3 En ole vielä aiemmin kertonut sytostaattihoidoistani, joita on siis kerennyt olla tässä kuukauden sisällä kaksi kappaletta.

Ensimmäinen hoitokerta jännitti mua kovasti ja varmasti ihan luonnollista, koska kaikki oli niin uutta ja aika järkyttävää. Järkyttävää sen takia, kun kävi todelliseksi, kuinka paljon mun sisään pumpataan kaiken maailman myrkkyjä ja mitä kaikkea ne sitten mahtaa mulle aiheuttaa, koska jokaisella lääkkeellähän on omat sivuvaikutuksensa. Toisilla ne tulevat voimakkaampina, kun taas toinen ei välttämättä kärsi niistä juuri lainkaan. Minä, kun en ole aiemmin ottanut edes buranaa, jos päätä on pakottanut, koska en ole halunnut kehooni ylimääräisiä myrkkyjä. Olen ennemmin nukkunut seuraavana yönä pitkät unet ja juonut vielä vähän enenmmän vettä. Olen siis aina ollut oikea lääkenatsi. ;)

Ekasta sytokerrasta on nyt siis 3,5vk ja toisesta 2vrk. Mulle annetaan jatkossa aina kolmen viikon välein se järkyttävä myrkkymäärä suoraan suoneen, jos kaikki veriarvot ja yleisvointi sen vaan sallii. Todella toivon, ettei mutkia tule matkaan, koska noh... Ainahan ne viivästymiset pidentää myös sitä aikaa, että saisin terveyskultani takaisin. 

Mutta sen olen päättänyt, etten rupea murhetimaan aikaa, koska se on turhaa. Nyt mennään päivä kerrallaan ja nautin hyvistä hetkistä. Sitten kun niitä vähän huonompia hetkiä tulee tässä matkan varrella niin jaksan tarpoa ne läpi sillä, kun tiedän, että kyllä se hyvä päivä vielä joku päivä koittaa. Yhdessä ystäväni lähettämässä voimabiissä sanottiin todella osuvasti ja se lause jäikin heti sydämeeni. "Välillä saa murtua, muttei koskaan lannistua."

Positiivisella ajatuksenvoimalla on ihan hurjan suuri merkitys. Mutta sinä päivänä, kun on hankalaa niin totta vie mun on tosi vaikea saada ajatusta kirkastumaan, jos kivut ovat kovat tai huono vointisuus vaivaa. Positiivisuus korostuu sitten hyvinä päivinä, kun vaikeudet on voitettu. Miten sitä onkaan sitten niin kiitollinen, kun pystyy tekemään jotain sellaista, mikä on sitä omaa normaalia arkea. Se on niin ihanaa, että!:) Niinä päivinä pääni leijuu todella pilvissä ja oloni on suorastaan pidättelemätön!;)

Sen olen oppinut, että mitä hyvänsä tunteita pyörittelen mielessä niin ne on vain käytävä läpi. Palvelen siinä vain itseäni, kun annan mieleni olla tunteen vallassa ja näin ollen saan käsiteltyä vallitsevan tunteen siinä hetkessä, kun se on ajankohtainen. Silloin kun itkettää niin itke, kun naurattaa niin naura. Jos olo on tuskainen niin ole rauhassa, se menee kyllä ohi. Tai kun kipu on kovimmillaan niin lepää, sekin menee ohi.  Muistakaa ne elämän pienet ilot, niistä on kiitollisuus tehty.

En nyt näköjään ajautunutkaan kertomaan hoidoistani vaan tunteiden pyörteistä. Palaan hoitokertomukseen myöhemmin. Nyt minulla ei vain ollutkaan niistä mitään kerrottavaa, koska kuuntelen letkeäsointuisia tico-tico lattareita ja nään silmissäni vain kuumat beachit ja hulahula -hameet. Myrkkypussit jääköön johonkin toiseen postaukseen.

Hoo